0
Processed with MOLDIV
Processed with MOLDIV

Ennakofiiliksiä Ultrajuoksun 24h EM-kisoista

Tänä viikonloppuna Ranskan Albissa järjestetään ultrajuoksun 24h EM-kisat. Vaimoni Anni osallistuu 24h juoksuun ja minä toimin joukkueen huoltajana. Toinen huollettavani on Heli Lehtinen.

Buukkaan lennot mielestäni fiksusti. Turku-Gdansk- Lontoo Toulouse.

Keskiviikko:

Puolan ilmatilassa tapahtuu. Varttia vaille odotettua laskeutumisaikaa: kapteeni kertoo että sumu on liian kova. Kierrellään hetki tässä ja jos sumu ei hälvene, lennetäänkin Varsovaan. Mikäli näin käy, koko matkasuunnitelma menee uusiksi.

Näin tietysti käy. Varsovasta olisi luvassa bussikyyti Gdanskiin. Takana oleva keski-ikäinen rouva suuttuu suunnattomasti. Ensin olisi luvassa bussin odottelua luultavasti muutaman tunnin ajan, sen jälkeen viiden tunnin matka puolalaisessa bussissa. Tämä ei ole meille vaihtoehto.

Meidän päätöksemme on etsiä uudet lennot kohti Toulousea. Koska syy on sään aiheuttamasta esteestä, mitään korvausta myöskään ei ole välttämättä luvassa.

Päätämme, että emme hätäänny tästä. Elämä on seikkailua ja kaikesta voi selvitä. Ja toisaalta- tässä tilanteessa ainoa järkevä vaihtoehto on pysyä rauhallisena ja toimia järkevästi. Tämän ei pitäisi olla edes paha rasti. Olemme kuitenkin Euroopassa.

Varaudumme siihen, että olemme perillä ehkä joskus seuraavan päivän aikana.

Soitan kentältä upealle joukkueenjohtajallemme Fredrik Olaussenille ja pyydän häntä googlettamaan yhteydet täältä kohti Toulousea. Käy ilmi, että Lontooseen ainakaan ei ehdi enää lentää jatkoyhteyttä varten. Fredrik löytää yhteyden Brysselin kautta Toulouseen ja vielä samana päivänä ehditään nippanappa.

Lentoyhtiön puolelta kukaan ei auta meitä, eikä kerro miten kannattaa toimia. Menemme lentokentän lipunmyyntiin ja ostamme liput Brysselin kautta. Extrakulua tulee tästä 580€. Ei harmita, koska tällä emme olisi voineet mitään.

Soittelen Kiwi.comiin ja saan todella hyvää
palvelua. He lupaavat olla yhteydessä lentoyhtiöön ja yrittää saada osaan rahoista takaisin. Kiitän.

Anni sanoo, että olen ihmeellinen mies. Useimmat kuulemma repisivät pelihousunsa.

Brysselissä näemme vanhoja tuttujamme: Liettualaisia juoksijoita, jonka nimiä en edes yritä kirjoittaa tähän. Myöskin Virolainen legenda, sujuvasti suomea puhuva Peeter Vennikas tulee juttelemaan meille. Kansainvälinen ultrajuoksuperhe kokoontuu.

Loppupeleissä pääsemme lopulta Toulousen kentälle jo 22:50, eli vain muutamaa tuntia suunniteltua myöhemmin.

Järjestäjän edustaja on meitä vastassa ja kuljettaa meidät suoraan hotellille, hänellä on jopa avainkortti valmiina (koska hotellin respa on jo kiinni) ja hän avaa meille hotellihuoneen oven.

Kiitollisuus. Mitään muuta ei ole mielessä.

Torstai

Seuraavana päivänä juoksemme ja kävelemme Annin kanssa. Löydämme aivan mielettömiä maisemia Tarn-joen ympäriltä.

Minä jatkan treeniä yksin 24km asti kun Annille tulee kymppi täyteen.

Perjantai

Nyt alkaa ennakko-ohjelma. Klo 9 aamupala, klo 10 ensimmäinen joukkuepalaveri ja tehtävien jako.

Minun tehtävikseni ennen kisaa tulee kauppareissulla lähtö, muoviboksien hankkiminen ja kisa-aamuna aikaisin huoltopistettä kokoamaan. Kuulemma röyhkeyteni ja katu-uskottavuuteni riittää siihen. Kerron happofläshbacktarinoita edellisestä elämästäni, jossa minut valittiin Turun parhaaksi portsariksi vuonna 2006 City-lehden toimesta. Mutta se on eri tarina se.

Ehkä portsarin hommia on aamulla tarjolla, tehtäväkseni tulee vartioida että kukaan ei vie huoltopöytiämme ja -tuolejamme.

Shoppailemme semi-aggressiivisesti ja vähintäänkin tehokkaasti. Sen jälkeen lähdemme lenkille toisen huoltajan Antti Näreahon kanssa. Lupaan näyttää edellispäivänä oppimiani kauniita reittejä.

Lenkin jälkeen nopea suihku ja Anni komentaa minut kauppaan hakemaan lisää vettä.

Sen jälkeen lähtö avajaisiin, joissa oli huikea, huikea tunnelma. Vaikka ehkä minun makuuni puhutaankin hiukan liikaa ranskaa.

Nyt enää iltapala, viime hetken suunnitelmat ja viimeinen huoltopalaveri.

Huomisesta tulee huikea kisa! Siitä kertoilen alkuviikosta lisää. Toki jokainen kisa ei aina onnistu, mutta tärkeintä näissä peleissä on tehdä kaikki mahdollisimman fiksusti joukkuetta ajatellen !

Linkkejä:

Tapahtuman sivut:
http://www.albi24h.fr

Tapahtuman fb-sivut:

https://m.facebook.com/albi24h

Kommentoi (0)
Alussa olimme täynnä pyhää wihaa!

0

Melkoisen runollinen ja hämäävä otsikko vai mitä? Ehkä sen sisältö avautuu, mikäli uskallat avata tarinaani pidemmälle, ihminen.
Lähdin juoksemaan pitkän empimisen jälkeen Wihan kilometrien 100km juoksua. Huolimatta siitä, että kaksi edellistä kertaa olin jättänyt leikin kesken reisien totaalisen jäätymisen vuoksi kylmyydessä.

Olin päättänyt, että tällä kertaa en ota vauhdin suhteen liian kovia riskejä ja että tulen maaliin. Päätin tulla Tampereelle yöksi jo edellisiltana juoksukaverini Jonas Heikkilän kanssa, jolle tästä oli määrä tulla ensimmäinen sadan kilometrin juoksu. Hänen veljensä Markus oli luvannut huoltaa Jonasta ja myös minua siinä samalla.
Sääksi oli luvattu 3-5 astetta ja pilvistä. Todellisuus oli 3-5 astetta ja pientä jatkuvaa tihkusadetta. Maajoukkuejuoksija Jaana Thorström kertoi minulle vinkiksi, että koko kehon lämpötilaa voi kätevästi säädellä paksulla pipolla, huivilla ja hanskoilla. Erittäin hyvä neuvo, sillä kahdella viime kerralla palelin järjettömästi. Tämä auttoi valtavasti.
Ultrajuoksulegenda Seppo Leinonen antoi vinkiksi rauhallisen alun. Otin vastaan ja noudatin. Kerrankin.
No, miten se sitten meni?
Lähdön säädön jälkeen näin pikaisesti vanhan kilpakumppanini Hietasen Juhan ja lupasin lähteä alustavasti samaan vauhtiin.
Alkuhärdelli ja numerolapun kiinnitys kuitenkin veivät aikansa ja tulin aivan muutamaa sekuntia ennen lähtölaukausta lähtöpaikalle. Eipä ollut Juhaa missään.

Näinpä ollen päätin lähteä omaa rauhallista vauhtiani. Ekan puoli kilsaa juostiin Jonaksen kanssa. Sitten lähdin hiukan nostamaan vauhtia. Jonaksella oli ajatuksena kävellä paljon jo alusta, kuitenkin säilyttäen 6min/km keskitahti.
Ensimmäiset 10km juoksin rauhallista 5:30-5:40 vauhtia, eli selkeästi kevyempi startti kuin viimeksi. Juttelin pitkään ultrajuoksija Jaakko Jukaraisen kanssa niitä näitä. Jossain vaiheessa tiemme erkanivat jollain huoltotauolla, en yhtään muista enää miksi. Oikein mukava ultrajuoksija hänkin.

Jossain 10km hoodeilla aloin juttelemaan Kettusen Miikan kanssa. Miika kertoi, että tämä oli hänelle ensimmäinen satanen ja että aiemmin kovin suoritus oli Vaarojen maratoneilla juosta 44 + 5km eksymislisää. Hän totesi, että kaikki sen päälle olisi plussaa. Aika Kolilta oli kova, mutta hiukan yritin toppuutella silti liian kovaa vauhtia. Päätimme silti juosta 5:24 min/km keskiarvoon tähtääviä kilometrejä. Miikallakin tavoite oli kova, eli alle 9h ja jos se onnistu, niin ainakin maaliin.

Mikäli ei ole koskaan juossut 100km juoksua, ei välttämättä ymmärrä kuinka paljon rauhallisemmin pitää lähteä matkaan. 100km ei ole mikään mahdoton haaste (oikeasti), jos lähdet rauhallisesti matkaan, tankkaat säännöllisesti alusta alkaen 20min välein energiaa + noin desin nestettä kerralla. Kunnosta riippuen joko hitaammin tai nopeammin, alkuun kävelyä voi olla melko paljon mukana.

Miikan kanssa juteltiin tulevasta keski-iästä, hänen vaimostaan joka upeasti tuki harrastusta ja lapsistaan. Miika oli entinen jääkiekkoilija, joka oli löytänyt juoksun helppouden harrastuksena muun elämän ohessa. Minä heittelin satunnaisia tarinoita ja vinkkejä ja yritin kertoa miksi tämä on huikeimpia mahdollisia harrastuksia. Vähintäänkin osittain upeiden ihmisten vuoksi, jotka ovat aina valmiita auttamaan ja tsemppaamaan sinua eteenpäin. Tämä ei ole kilpailua muita vaan nimenomaan itseään vastaan.

Yksi vinkkini Miikalle oli tititaa- hengitys. Tämän kertominen kuulostaa aina yhtä tyhmältä, mutta minkäpäs luokanopettaja itselleen tai koulutukselleen voi. Juoksussa on tärkeää saada happi kulkemaan oikealla tavalla ja keuhkoja tulee käyttää oikealla tavalla. Tämä saattaa hyvinkin muuttaa sitä tunnetta, miltä rasitus ylipäätään tuntuu. Varsinkin kun matka on pitkä. Maltalta kotoisin oleva (nykyisin Italiassa asuva) ultrajuoksija Victor Vella opetti minulle tämän metodin muutamia vuosia sitten erittäin heikolla hetkellä 24 tunnin juoksussa.

Kolmenkympin kohdalla tapahtui jotain yllättävää ja odottamatonta! Hammasrikko! Minulta lähti valtaisa paikka irti hampaasta. Muutaman minuutin päästä Tamperelainen ystäväni ja Vauhtisammakon ohjaaja Heidi Kankaanpää tulikin morjestamaan minua. Huusin hänelle: just lähti hammas, ja vielä ennen kuin ehdin dissaamaan sinua ja/tai Tamperetta. Ja Heidi vaan nauroi minulle. Aina tässä lajissa sattuu ja tapahtuu!

Juoksimme Miikan kanssa yhdessä maratoniin saakka, aika taisi olla n. 3:50. Eli huomattavasti hitaammin kuin yleensä aloitan juoksun. Varoittelin Miikaa siitä, että maratonin jälkeen todentotta tulee yksi fysiologinen kynnys vastaan: kehon pitäisi alkaa käyttämään huomattavasti enemmän rasvaa polttoaineena. Ja mikäli olet lähtenyt liian kovaa, stoppi tulee vastaan.

Huomasimme molemmat tämän pian maratonin jälkeen. Vauhti alkoi yhtäkkiä tuntua rankemmalta. Edellisestä oppineena kerroin Miikalle: tässä vaiheessa ei vielä saa puristaa itsestään liikaa. Se vaihe tulee vasta kun puoliväli on ylitetty.

Himmasimme siis vauhtia takaisin 5:40 kieppeille. Huomasin, että Miikalla alkoi olla vaikeampaa. Noin 44km kohdalla Miika päätti pitää puskatauon ja sanoi, ettei tarvitse odottaa. Oli hänen aikansa himmata vauhtia ja minun lisätä.

Jatkoin aluksi aikalailla samoja vauhteja. Minullakaan ei ollut varsinaisesti helppoa. Olin kuitenkin aikalailla ennätysvauhdissani vielä; loppuaikana voisi olla mitä vain 8:55-11 h välillä. Oli aikaista arvailla. Päätin kuitenkin, että en rääkkäisi kehoani liikaa. Otin energiaa hiukan enemmän.

Päätin aloittaa runttaamisen 50km kohdalla. Latasin itseäni henkisesti. Kun 50km oli kasassa oli aika siirtyä ns. korkeaoktaaniseen ravintoon. Eli karkkiin, limppariin, geeleihin, suklaaseen yms, nopeaan energiaan.

Tässä vaiheessa se vaan alkoi toimia. Sain heti lisää virtaa. Nostin jälleen vauhtia. Pikkuhiljaa ja varmasti.

Sitten 55km kohdalla se tapahtui. Peto oli irti. Ukrainalainen palkkamurhaaja Igor otti hallinnan. Olin soturitranssissa tai flow-tilassa. Kutsu sitä miksi haluat. Mutta se tila on todellinen. Kaikki kipu katosi ja tahto tuli tilalle. Tahto alkoi viemään minua eteenpäin, juoksu helpottui ja minulla oli uskomaton tunne sisälläni. Mikä tämän tilan aktivoi, sitä en osaa varmaksi sanoa. Ehkä juuri oikeanlainen hengitys, ehkä oikeaan mielentilaan pyrkiminen. Mutta se löytyi taas, pitkästä aikaa.

Muistin tämän tilan Kokkolan 24h:n ultraviestistä, muistin sen Barcelonan 24h pariviestistä ja muistin sen myös Ranskan Alpeilta tunteena jonka koin Verdonin kanjonissa. Mielikuva ”Verrrrdonnnn perrr” oli päässäni. Silloin juoksin Annin tukemana yksin 80km treenin yhden päivän aikana. Kuuntelin Cheekin silloin tullutta biisiä Alfa Omegaa ja sain kehostani uudenlaisia tehoja irti. Niin sain nytkin.
Verdunin taistelu, Verdonin taistelu, eri juttuja. Verdunin taistelu oli yksi verisimpiä taisteluita ensimmäisessä maailmansodassa Saksan ja Ranskan välillä. Verdonin taistelu oli minun taisteluni (myöskin eri asia kuin samanniminen saksalainen teos) paremman elämän puolesta.
Näillä kieppeillä ohittelin hetkellisesti tuttuja ultrajuoksijoita Markus Ilvaa ja Fredrik Olaussenia. Ja heitin satunnaisia huonoja vitsejä Fredrikin mm. Norja-huivista ja norjalaisesta huulirasvasta tuntematta Fredrikin norjalaisia sukujuuria. Fiilis vaan kasvoi entisestään. Molemmat olivat tulossa myöskin tulevana viikonloppuna kanssani huoltamaan Ranskaan 24h ultrajuoksun EM-kisoihin juoksijoitamme.

Ehkä analysoin tätä tilaa jatkossa enemmän ja kerron siitä lisää. Nyt menen eteenpäin.
Puskin eteenpäin, taistelin, ohittelin. Meni uskomattoman hyvin. Vähän 70km jälkeen soturitranssi alkoi pikkuhiljaa laantumaan. Vatsa alkoi vääntämään pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Energian imeytyminen heikkeni myöskin. Oli tehtävä päätöksiä: kuinka kauan sinnittelen ennen vessaan menoa. Päätin että 80km asti.
Tässä säässä vessatauko olisi paha rasti. Vessassa pitäisi istua ja istuminen jumittaa. Kun istuu (edes hetken) näin pitkässä kisassa, kestää kauan, että pystyy taas juoksemaan kovaa. Ja jos on kylmä, oma kokemus on se, että vauhti ei välttämättä palaudu. Jos edes lämmön saan takaisin, niin hyvä juttu. Vessatauon myötä myös unelma uudesta ennätyksestä olisi lopullisesti menetetty. Mutta se ei haittaisi.
Näin tapahtui, 80km tuli täyteen ja pääsin vihdoin hotelli helpotukseen. Ja kyllä, tämän jälkeen jalat olivat melko tönköt. Vauhti oli kateissa, mutta lämpö kehoon palasi yllättävän nopeasti. Aloin miettimään: onko väliä sen, juoksenko ennätyksen vai että maaliin asti pääsen? Jälkimmäinen oli se juttu. Päätin vetää maaliin rennosti ja iisisti. Niin paljon kuin se tietysti olisi tässä vaiheessa mahdollista.
Montelan Kalevi tuli reitillä vastaan ja tsemppasi minua. Montelan veljekset, Kalevi ja Olavi ovat yksiä legendaarimpia suomalaisen ultrajuoksun edelläkävijöitä ja tienraivaajia ja uskomattoman positiivisia ihmisiä, jotka haluavat auttaa muita eteenpäin. Saan joka kerta mielettömästi energiaa joka kerta kun kohtaan heidät. Muiden kannustaminen, tsemppaaminen ja voiman antaminen eivät ole koskaan sinulta itseltä pois, vaan ainoastaan moninkertaistaa omasi. He ovat ehdottomasti minun esikuviani henkisesti! Meidän nuorempien sukupolvien tarkoitus on ehdottomasti välittää muille eteenpäin samanlaista lempeää viisautta ja auttamisen henkeä.
Loppu 20km menikin jollain tavalla kepeästi henkisesti. Paras flow oli poissa, mutta kaikki lihasväsymyksen ja kivun tunteet olivat poissa. Mieleni oli rauhallinen. Matkalla huutelin kannustuksia mm. 100km naisten upeille kärkijuoksijoille Marianne Mäkiselle, Lotta Korhosella ja Satu Uusivirralle. Huikeita sankareita hekin!

Pakko oli kannustaa erityisesti Hämeenlinnan urheita juoksijoita itsekin Hämeenlinnassa aikoinani opettajaksi opiskelleena. Sieltä tulikin vanha leikkimielinen mantramme mieleeen: ”hapannaamat paistetaan, trallallaa”! Se liittyi muistaakseni pedagogiikkamme hämärään puoleen ja satunnaiseen runoiluun elämän kovien asioiden painaessa päälle.

Viimeisen kierroksen päätin vielä repiä kaiken irti koneesta ja pääsinkin ihan mukaviin hiukan alle 5min/km keskivauhteihin ja viimeinen kilometri meni luultavasti 4:30 min/km kieppeille. Loppuaika oli 10:00.42. Tämä oli itselleni elämäni kolmanneksi paras 100km juoksu, oma ennätykseni on edelleen 9:22 Perniöstä vuodelta 2015. Neljä kertaa olen juossut maaliin asti ja kaksi kolme kertaa olen joutunut jättämään leikin kesken. Tämä leikki ei ole aina helppoa!
Miten Miikalle ja Jonakselle kävi ? Miika pääsi 60 km:iin asti kunnes jalat hitsasivat lopullisesti kiinni. Miika oli kuitenkin kiitollinen siitä, että pääsi pidemmälle kuin koskaan ennen ja jäi nöyränä odottamaan uusia seikkailuja. Jonas runttasi satkun aikaan 11:47 monien vaiheiden jälkeen ja tuuletti maalissa viimeistä päivää elämänsä varmasti vaativinta urheilusuoritusta supermiespaita vilkkuen.
Huikeaa oli myös osaltani nähdä viimeisen maalintulijan Markku Heinon taistelua. Markku taisteli reitillä yli 14h ja vei henkisesti yhden suurimmista voitoista. Markku on ensi kesänä juostavan Suomi100- juoksun pääjärjestäjä. Juoksussa juostaan Nuorgamista Helsinkiin 30:ssä päivässä. Sinne olen itsekin lähdössä!

Miesten sarjan voitti uudella reittiennätyksellä Jyrki Kukko, jolle kommentoin hänen juoksunsa olleen lähes ärsyttävän helpon näköistä. Miesten sarjassa kolmosena oli itselleni facebookista tuttu selkeä sielunkumppani, Keminmaan humanisti ja polkujuoksuguru Marko Mattila. Huikea tyyppi, huikea juoksu!
Olen sitä mieltä, että elämä on leikkimistä ja seikkailua varten. Ilman leikkimistä ja seikkailua elämä on pahuksen tylsää. Seikkailu tarkoittaa uusien paikkojen etsimistä, uusien ihmisten tapaamista ja uusien toimintatapojen etsimistä. Leikkiminen tarkoittaa oman huumorintajun kehittämistä, itselleen nauramisen jaloa taitoa ja pitää mieli kevyenä rankoillakin hetkillä. Ultrajuoksu, treenaaminen ja tottakai oma työni on minulle leikkimistä ja seikkailua. Tänään, hyvin piakkoin tätä kertoessani. pääsen kertomaan taas uudelle työporukalle molemmista. Viikonloppuna pääsen leikkimään ultrajuoksun 24h-EM- kisojen huoltajaa Ranskan Albissa. Ja sehän vasta mukavaa leikkiä ja melkoinen seikkailu onkin. Siitä kerron lisää luultavasti seuraavan viikon aikana.

Ja rakkaat lukijat, tulette kuulemaan minusta ja seikkailuistani entistä enemmän tulevaisuudessa.

Linkkejä:

http://wihankilometrit.sporttisaitti.com/

Suomi 100 Juoksu

Kommentoi (0)

6
Ennen kisaa vielä hymyilyttää
Ennen kisaa vielä hymyilyttää

Eli tarina siitä kun suomalainen ultrajuoksijapariskunta päättää testata hiukan vuorijuoksua.

Bolzanon kaupunki Pohjois-Italiassa. 121km alppijuoksua luvassa.
Pikkujuttu normi-ultrajuoksijalle, vai mitä. Ei se mitään vaikka ylämäkeä olisi luvassa.

Valmistaumisvaihe juuri ennen

Järkyttävä päänsärky. Olemme olleet Italiassa viikon ja juoneet 1-2 cappuccinoa päivässä. Se on täällä taivaallista. Tänään olen pidättäytynyt, jotta saisin levättyä paremmin ilman kisaa. Päänsärky on megalomaaninen. Hikoilen myös kuin pieni sika. Pesemme pyykkiä pari tuntia ennen lähtöä. Vaimoni Anni jättää sormet pyykkitelineen väliin aivan totaalisesti. Sormi alkaa mustua ja turvota. Onkohan se murtunut? Päätetään että ei.

Kisan alkuhuuma ja startti

Repputarkastus jännittää. Repussa pitää olla n. 20x selviytymisvälineitä mukaan tai muuten ei ole asiaa maastoon. Olemme metsästäneet välineitä Suomesta ja Italiasta antaumuksella. Menee heittämällä läpi. Olemme Bolzanon keskustassa isolla torilla. Kello on kahdeksan illalla. Ympärillä on valtavasti ihmisiä. Päänsärky on järkyttävä. Yritän venytellä kroppaani, jotta se loppuisi. En halua ottaa särkylääkettä. Sisäelimeni tulevat luultavasti muutenkin huutamaan hoosiannaa. Venyttelen ja kuvaajat räpsivät häröilystäni kuvia. Annin sormi taitaa kestää kuitenkin, vaikka se on aivan sininen.
Kisa starttaa. Yleisö kannustaa valtavasti.

Kilometrit 0-19

Juoksemme puolisen kilometriä asfalttia kunnes kisa oikeasti alkaa. Tiedämme jo kartasta, mitä on luvassa: reilut 20 kilometriä pelkkää ylämäkeä. Eli nousu n. 200m korkeudesta 2400m korkeuteen. Heti kisan alkuun. Ulkona on n. 28 astetta lämmintä. Puskemme ylämäkeen kävelysauvojen avulla. Kyllä, tämä on kävelyä, sillä juosta ei voi. Silti sydän hakkaa yli 180 lyöntiä minuutissa. Pirun harvinaista ultrajuoksussa, normikisoissa sykkeeni on luokkaa 120 lyöntiä minuutissa.

Helppo kisa, siis, kun vaan kävellään. Joku juoksutrolli varmaan katsoo tämänkin kisan tilastoja ja toteaa että kilometrivauhtien perusteella tämä ei ole juoksua. Tänne juoksutrollien pitäisikin yhdessä kokoontua. Se olisi heille aivan oikein. Pian selviää miksi.

Haluaisin mennä kovempaa, kuten aina kisan alussa. Minulla on paljon energiaa ja odottelen Annia. Hikoilemme kuin pienet siat. Juttelemme ihmisille satunnaisesti. Aika harva puhuu englantia. Monen kanssa juttelen saksaksi.
Bolzanon alueella, eli Etelä-Tirolissa valtakieli on Saksa. Tämä johtuu kuulemma siitä, että Italia valloitti alueen ensimmäisessä maailmansodassa Itävallalta. Tästä olemme yllättyneitä, maailman ohuin kirja on kuulemma Italian urotyöt toisessa maailmansodassa.

Pian yö koittaa. Ja päänsärky hellittää pikkuhiljaa. Olemme iloisia ja onnellisia. On uskomattoman siistiä tunkata jäätävää ylämäkeä Alpeilla yöaikaan. On pilkkopimeää. Meno on aivan taianomaista. Välillä tulee yllättäviä havaintoja: metrin päässä on vaihtelevasti lehmiä, rupikonnia ja kerran jopa valtava määrä laamoja!

Juttelemme Annin sarjan ainoan kilpakumppanin, Irlantilais-Hongkongilaisen Angelan kanssa. Mukava tyttö! Menemme hetken samaa vauhtia, mutta Angela päättää runtata hiukan kovempaa. Me emme, sillä kisa on vasta alussa.

Yön edetessä ilma alkaa viilentyä ja sumu laskeutua. Saavumme OberBolzanoon ( korkeus n. 1400m) ja ihmiset hurraavat. Alle kymppi takana. Kaikki kylän lapset haluavat heittää ylävitosia kanssamme. Siellä on ensimmäinen juomapiste, ja tarjoilut ovat loistavat. Suklaata, kokista ja vesimelonia. Sillä mennään.

Tämän jälkeen ylämäki kovenee pikkuhiljaa ja ensimmäinen kivihelvetti iskeytyy tajuntaamme. Järkyttävää pirunpeltoa loputtomiin. Ainoa positiivinen puoli tässä on se, että tätä maastoa on paljon mukavampaa mennä ylä- kuin alamäkeen. Tämä on kiipeämistä, ei juoksua. Annin polvi särkee. Paljon. Jatkamme.

Lopulta 19 kilometriä on täynnä. Olemme toisella juomapisteellä, Rittnerhornilla 2260m korkeudessa. Saamme alkoholitonta olutta, vesimelonia ja kokista. Mielettömän hyvä fiilis. Akut lataavat. Vähän vajaa 4 tuntia matkaa tehty.

19-30 km

Hetki helpompaa ylämäkeä ja sitten uusi kivihelvetti. Matkanteko on hidasta. Kilometrin etenemiseen menee n. 25 minuuttia. Tie suoraan sanottuna lähes nousee pystyyn. Katson puolimaratonin väliajan. 4:37. Just joo. Huononakin päivänä juoksen sen tasaisella 1:30. Mutta en tähän ylämäkeen. Tuskin kukaan muukaan maailmassa juoksee. Ei edes Malminkartanon 50 sekunnin rappusmestarit. Voisiko täällä olla kisa, jossa juostaisiin kilpaa muutamasta rappusesta? Ei. Ei ikinä. Täällä kilpaillaan äärimmäisestä kestävyydestä ja kieltämättä myös tekniikasta. Alpeilla eteneminen on vaativaa.

Pian puolimaratonin jälkeen koittaa alamäki! Ensimmäistä kertaa kisassa! Saamme juosta. Alamäki alkaa kohtuullisen teknisenä polkuna.
Ei ongelmaa, pystymme juoksemaan tätä. Hoputan Annia alamäkeen. Me tiedostamme haasteen: me olemme heikkoja teknisessä alamäessä. Sitä pitäisi treenata lisää. Porukkaa tulee ohi. Minä olen siinä toki Annia nopeampi, mutta paikallisille ei minullakaan ole mitään saumaa.

Polku muuttuu pian hiekkatieksi! Saamme juosta kahden kilometrin ajan ihan oikeaa hiekkatietä alamäkeen! Nämä ovatkin luultavasti koko kisan kovimmat kilometrit meiltä. Juoksemme n. 5:30 min/km vauhtia. Tämä tuntuu upealta!

Äkkiä alamäki loppuu ja ylämäkiosuus alkaa taas. Sillä näissä kisoissa jokaisesta alamäkimetristä rankaistaan pian ylämäen muodossa. Joku on kirjoittanut kivihelvetin keskelle sanan ”Toten” eli kuolema saksaksi ja nuolen kulkusuuntaamme. Odotamme jännityksellä.

Seuraavan ylämäkikivihelvetin aikana ohitamme useita juoksijoita. Sovitaan nyt, että käytän sanaa juoksija, vaikka oikea sana ehkä olisi kiipeilijä-sekopää-vuori-ultra-urpo. Ylämäkihelvetin jälkeen, joka nousee aina 2460 metriin tulee tietysti alamäkihelvetti. Muutama paikallinen hyppii kivien yli ja ohitsemme kuin pahuksen alppikauriit. Vituttaa.

Pääsemme lopulta seuraavaan pisteeseen: Totenkirchlin kappeliin (2186m) johon on kätevästi rakennettu huoltopiste puolittain kirkon sisään. Toten ei siis tarkoittanutkaan kuolemaa vaan elämää, tällä kertaa huoltopisteen ja kirkon yhteydessä. En ymmärrä miten kirkon nimi voi olla kuolemankirkko. Syömme taas paljon huoltopisteellä ja elämä hymyilee.

Oma GPS ja reitin viralliset kilometrit riitelevät. Koko ajan minulle tulee enemmän kilometrejä kuin reitti ilmoittaa.

30-40km

Tämä osuus on teknisesti äärimmäisen vaikea. Maasto on edelleen vaikeaa. Pikkuhiljaa aamu alkaa sarastamaan. Annin polveen sattuu niin paljon, että on pakko ottaa särkylääke. Minulla on vaikeaa, mutta Annilla kulkee. Heikottaa ja pyörryttää. Yritän juoda lisää, jos se auttaisi. Montaa muistikuvaa ei ole. Lopulta pääsemme Schutzhausin juomapisteelle (2311m). Kroppa äkkiä täyteen energiaa.

40-50km

Olo on parempi. Matka jatkuu tasaisella varmuudella. Matkanteko on edelleen pahuksen hidasta. Kiveä, irtokiveä, lisää kiveä. ”Ich bin kein Reinhold Messner!
” huomaan hokevani. Kunto kestää. Ei mitään ongelmaa sen suhteen. Maasto on vaan niin pahuksen vaikeaa. Maratonaika 9:42. Just. En ole koskaan elämässäni juossut yli viiden tunnin maratonia. En jäniksenä, enkä huonoimpana mahdollisena päivänä, enkä minkään aiemman ultrakisan väliaikana.

Kalevi Saukkonen, eli Suomen eniten maratoneja juossut ihminen, kerran kuulemma yritti juosta mahdollisimman hitaan maratonin. Mutta vaikka kuinka hidasteli, ei päässyt negatiiviseen maailmanennätykseen. Se on ilmeisesti hiukan yli 11 tuntia. Täällä se olisi mahdollista. Saman kisan yhteydessä voi kuulemma juosta myös maratonin. Se on järjestetty tietty niin mukavasti, että se on lähestulkoon pelkkää ylämäkeä. Siinäkin olisi useimmille tallaajille yli 10h leikkimielinen haaste.

Saavumme lopulta seuraavalle huoltopisteelle, Flaggenschertenhüttelle. Uskomattoman kaunis paikka, alppimaja pienen alppijärven kupeessa. Angela vilkuttaa meille iloisesti terassilta huovan alta. Tiedän silmänräpäyksessä mistä on kyse. Hän on päättänyt jättää leikin kesken. Kisa ei hänen mielestään kuulemma ollut yhtään sellainen, mitä hän ajatteli.

Ei ihme. Tähän mekään emme olleet varautuneet. Emme todella. Tämä on elämämme kovin kisa- erityisesti henkisesti. On käsittämättömän vaikeaa.
Saamme ruuaksi nuudelikeittoa. Juomme taas kokista. Kokis maistuu hyvältä ultrakisoissa, muuten enimmäkseen välttelemme sitä. Voimat palaavat.
Lähdemme taas matkaan.

50-60 km

Heti kärkeen teknistä maastoa ylämäkeen. Sen jälkeen lisää teknistä maastoa alamäkeen. Hidasta, järjettömän hidasta menoa. Vituttaa. Taas. Saisikin runtata välillä edes muutaman kilometrin tasaisella tai edes kivettömällä reitillä eteenpäin.
Maisemat ovat upeita. Keskitymme niihin. Reitillä on paljon vapaana juoksevia hevosia. Se nostaa mielialaa.

Olemme varautuneet n. 24h runttaukseen. Mutta kello kertoo karua kieltä: tällä vauhdilla loppuaika on jotain 28-34 tuntia. Ei hitto! Olemme juosseet alkuviikosta jo 100km, kun ajattelimme että ei tämä kisa oikeasti mikään paha ole. Voimia on. Annin polvi sattuu järjettömästi. Omat jalkani ovat puuta ja oikea akillesjänteeni sattuu joka askeleella. Mietimme sitä tunnetta miltä tuntuu maalissa kun ihmiset hurraavat ja taputtavat. Tsemppaan Annia. Sovimme, että pidämme tarvittaessa enemmän taukoja. Paskat pidämme. Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Runttaamme, runttaamme ja menemme eteenpäin kuin höyryveturi. Hitaasti, mutta varmasti. Ohitamme porukkaa lähes joka ylämäessä.
Kivikoissa olemme hitaita. Lopulta saavumme seuraavalle huoltopisteelle, PenserJochille.

Tämä on HYVÄ huoltopiste. Lihakeittoa, alkoholitonta olutta, kokista ja puolenvälin lisähuoltovarusteet, jotka on tuotu tänne rekalla meitä varten. Meillä on kassissa kaikkea kivaa. Uusi hikipanta. Urheilujuomaa. Lisäenergiaa.

60-73 km

Kolmetoista kilometriä seuraavalle huoltopisteelle. Kartan mukaan tulossa on laskeutuminen laaksoon. Anni on odottanut tätä jo pitkään. Olemme väärässä! Matka jatkuu jäätävällä teknisellä ylämäellä. Kipuamme rinnettä.

Olen vihainen Annille, koska urheilujuomat piti ladata camelbakkiin ja hän täytti omansa jo vedellä. Tämä tarkoittaa 2 kilon ylimääräistä painoa reppuuni. Se on aivan järjettömän täynnä. Painoa selässä on jotain 5-7 kilon välillä, aurinko paistaa täydeltä taivaalta ja olemme korkealla. Läähätän kuin tupakoiva bulldoggi. Pitääkö erikseen mainita, että taas vituttaa. Perheriita olisi lähellä, ellei Anni ymmärtäisi kiukkuani. Kumma kyllä, hän ymmärtää. Lopulta saamme raahattua itsemme ylämäkeen ja arvatkaa mikä sieltä tulee palkinnoksi ? Aivan jäätävä tekninen alamäki, jossa kivet tuntuvat luisuvan alta joka askeleella. Tämä rinne on oikeasti pirun vaikea. Yritän odotella Annia, mutta se on vaikeaa. Se on vaikeaa, koska olemme kuitenkin matkanneet jo yli 16 tuntia elämämme vaikeimmassa maastossa ja keho ja mieli ovat väsyneet.

Puhun Annille, että tästäkin selvitään. Mutta en voi kiistää itseltänikään sitä faktaa, että tämä alamäkiosuus on todella vaikea itsellenikin. Anni skarppaa. Hetken päästä alamäki helpottaa ja Anni tykittää sitä eteenpäin niin kovaa, että minun on vaikea pysyä perässä. Aivan uskomatonta! Vain hetki sitten hän oli aivan palasina pystysuoran alamäen vuoksi.

Saavumme kivikosta vihdoin nurmikolla, jossa on valtava määrä lehmiä. Helppo homma. Seuraan Annia. Paitsi että ei ole. Lehmien joukossa onkin sonni, joka alkaa uhkailemaan Annia. Olen parin metrin päässä takana. Neuvon Annia juoksemaan sivuun ja hyppäämään ojan yli. Anni hyppääkin aika ketterästi. Minä uhkaan sonnia kävelysauvoilla ja sonni minua sarvillaan. Sonni seuraa Annia. Minä juoksen Annin perään ja hyppään ojan yli. Sonni jää tuijottamaan meitä, mutta ei seuraa.
Olemme edelleen aitauksessa ja aitauksen portin edessä on toinen lehmä ja takana sonni. Olemme kahden tulen välissä. Katson lehmää ja osoitan sivuun kävelysauvalla. Lehmä siirtyy sivuun! Uskomatonta ! Juoksemme aitauksesta pois nopeasti.

Alkaa nopeampi alamäkiosuus. Upeaa, ajattelemme ! Alamäkiosuus muuttuu betonitieksi. Ajattelemme, että tätä ainakin pystyy juoksemaan hyvää vauhtia. Mutta ei pysty. Tie on jyrkkä ja etureisien iskunvaimennus on loppu. Jalkaa ei pysty juuri nostamaan. Huikea vauhtimme alamäkeen on 8min/km. Ei hitto ! Tätä jatkuu lähes viisi kilometriä. Olemme laakson pohjalla. N. 1700m korkeudessa. Vielä pitäisi päästä ylös. Reitti nousee 2.8 km korkeuteen seuraavan 15km aikana. Maasto tulee olemaan vaikeaa. Anni pelkää eteen tulevia pahoja teknisiä ylämäkiä. En osaa edes sanoa enää mitään.
Tajuan, että jos jatkamme, tulemme olemaan vaikeimmissa mahdollisessa maastossa pilkkopimeällä. Toivottavasti sää edes pysyy hyvänä.

Muutama kilometri huoltopisteelle. Tie nousee. On edelleen kuuma. Tietty, kun olemme näinkin alhaalla. Edessäolevat vuoret pelottavat. Mietimme Annin EM-kisoja tänä syksynä. Polvi voi todella hajota, jos jatkamme. Haluaisin päästä maaliin. Emme tiedä mitä tehdä.

Lopulta pääsemme huoltopisteelle, Ebenbergalm 1780m. 73 km kasassa. Yli 19 tuntia reitillä takana. Emme tiedä mitä tehdä. Jatkaa vai lopettaa. Kunnia vai järki? Syömme ruokaa. Tämä on HUONO huoltopiste. Kukaan ei puhu englantia. Selitän saksaksi mitä haluamme. Saamme hiukan keittoa ja kokista. Täällä ei ole edes suklaata. Kyllä, vituttaa. Mietimme, voimmeko jatkaa. Täältä matka jatkuu äärimmäisen raakana. Tekniset osuudet pelottavat meitä. Emme todellakaan tiedä mitä tehdä. Alkaa satamaan kaatamalla. Ukkonen jyrähtää vuorilla. Muutama päivää aiemmin värjöttelimme ukkosta suojassa Alpeilla autiotalon puuvajassa. Sinä päivänä salama iski vain muutamien metrien päähän meistä. Kyllä, ukkosta on syytä pelätä. Viime vuonna kisa keskeytettiin juuri ukkosen takia ja toukokuussa Italiassa juoksijoita kuoli ukonilmalla vuoristossa vastaavassa tapahtumassa.

Haluammeko olla ukkosessa elämämme vaikeimmassa maastossa ? Haluammeko ottaa riskin, että emme palaudu tästä moneen kuukauteen? Haluammeko maistaa glooriaa maalissa? Emme osaa tehdä päätöstä kovin nopeasti. Tuntuu pahalta sanoa ainoa järkevä ratkaisu ääneen. Kyllä, on aika heittää hanskat tiskiin. Kyllä, se vasta vituttaa.

Ilmoitamme asiasta huoltopisteellä ja lopulta homma menee jakeluun. Saamme paikallisilta kyydin huoltotiimin pisteelle ja huoltotiimi heittää meidät lähtöpaikalle.
Olemme kuitenkin kiitollisia kaikesta seikkailusta, minkä olemme saaneet kokea. Olemme moneen otteeseen joutuneet aivan äärimmillemme ja voittaneet itsemme.
Emme ikinä arvanneet, että tämä kisa voisi olla näin kova. Se opettaa ja kouluttaa meitä.

Pääsemme Bolzanoon. Taivas on valkoisenaan salamoista. Ukkosen jyrinä on valtavaa, sataa aivan kaatamalla. Olemme äärimmäisen tyytyväisiä päätökseemme. Olisimme olleet tässä ukkosessa kisan korkeimmassa paikassa ja pahimmassa maastossa.

Menemme seuraavana päivänä seuraamaan palkintojenjakoa. Bolzanon Naapurikylän Naturnon oma poika Daniel on tehnyt reittiennätyksen ja vetänyt koko kisan 17 ja puoleen tuntiin. Ei mikään turha jätkä! Naisten sarjassa matkalle lähteneistä 13 naisesta vain neljä on päässyt maaliin. Annin sarjassa kukaan ei ole päässyt maaliin asti. Palkintojenjaossa kerrotaan, että puolet ovat keskeyttäneet ja 25% on poistettu reitiltä huonon sään vuoksi. Luultavasti juuri he, jotka ovat olleet korkeimmassa kohdassa ukkosmyrskyn aikaan (eli luultavasti meidät olisi poistettu myös) Sellainen kisa tällä kertaa !

Mitä voisin kertoa tästä kisasta muuta?

-Tarjolla on maraton, 69km ja 121km.
– varaudu juoksemaan n. 3x hitaampaa vauhtia kuin juoksisit matkan normaalisti
– treenaa vuoria, mäkiä, kiviä yms.
– kisan mainos on ”the most extreme experience In the alps”. Se pitää paikkansa.
– Tämä kisa on hedonistis-sado-masokistisyyden multihuipentuma, eli tänne kannattaa haastaa liikaa uhoavat kaverisi, jotka luulevat selviytyvänsä kaikesta.

Mietin, että ehkä tulen tänne takaisin, jos minusta on joskus vielä siihen. Alle tarvitaan luultavasti muutama Spartatlon ja järjetön määrä teknistä osaamista vuoristossa. Tämä oli KOKEMUS!

Ei muuta kuin treeni-iloa ja fantsuterveisiä! :) Kuka lähtee ensi vuonna?

Kommentoi (6)

6

Processed with MOLDIV

Hetki on mennyt, että pääsin kirjoittamaan tämän tarinan loppuun. Töitä on ollut mukavan paljon, joka on tietysti yrittäjälle aina huikea asia.

Lähdin Joensuun 100km kisaan hiukan ristiriitaisin tunnelmin. Antibioottikuuri jalan bakteeritulehdukseen oli loppunut vasta päivää ennen kisaa, mutta toisaalta loppukeväästä oli ollut kaikki orastavan huippukunnon merkit. Oma treeni oli todella kulkenut hyvin.

Joensuu on kaupunkina kieltämättä uskomattoman rento ja ihmiset monella tavalla ystävällisiä ja välittömiä. Tämä tuli selväksi heti jo taksikuskista, hotellin henkilökunnasta ja ennenkaikkea kisapaikalla.

Kisa järjestettiin Joensuun urheiluhallin läheisyydessä, Linnunlaulun alueella. Kisaan oli varattu 3,4 km kierros, pääosin metsässä hiekkatietä. Tämä oli siinä mielessä hyvä juttu, että Joensuussa oli aivan järjenvastaisen kylmä sää, n. +10c, ja armoton viiltävä tuuli. Henkilökohtaisesti kylmä sää ei ole koskaan itselle oikein sopinut ultrajuoksussa. Silloin minulle tuntuu olevan hyvin vaikeaa arvioida oikeaa määrää nestettä ja lihasten kanssa yleensä tulee ongelmia.

Juttelin kisapaikalla ennen lähtöä Endurancen Kari Rannan kanssa. Juttelimme tulevista ultrajuoksun EM-kisoista Ranskan Albissa, johon joukkueeseen Kari ja vaimoni Anni olivat valittuja. Itse haluaisin lähteä huoltajaksi, mutta huoltajavalintoja ei vielä ole tehty. Kari oli juossut Espoon 24h juoksussa hurjan 226km tuloksen helmikuussa ja häntä pidettiin ”naapurimme” Jyrki Kukon kanssa kisan voittajasuosikkina. Juttelimme hiukan ranskalaisista järjestelyistä ja mietimme minkälaiset kisoista tulee, erityisesti huollon osalta.

Jyrki täräytti myös lopulta paikalle, autolla suoraan Kaarinasta puoli tuntia ennen lähtöä, eli 11 ja puolen tunnin tunnin ajomatkan jälkeen. Kyllä häntä hiukan mietitytti juoksu suoraan näin pitkän ajomatkan jälkeen. Ei käynyt kateeksi!

Kisa alkoi kuudelta ja morjenstelin Vantaalaisen ultrajuoksijan Ari Lindstenin kanssa. Ari oli myös lähdössä Albiin EM-kisoihin ja hän oli juossut myös Espoossa 24h kisassa elämänsä kovimman tuloksen, eli 236 km.
Arilla oli kanssani suunnilleen sama vauhti tavoitteena, eli 9h alitus. Sovimme, että lähtisimme samaa vauhtia alkuun. Näin tehtiinkin. Juteltiin Arin kanssa niitä näitä. Ari, 53, oli kuulemma miettinyt, että elämässä voisi tehdä jotain muutakin kuin harrastaa ultrajuoksua. Mietimme yhdessä sitä, että kisat ovat monesti kyllä sekä fyysisesti että henkisesti äärimmäisen kovia. Toisaalta treenaaminen ja onnistuminen ovat monesti myöskin erittäin palkitsevia.

Mielestäni tähän lajiin kuuluu toisaalta myös tietynlainen asenne: aina ei onnistu ja silloin kun onnistuu, se on jotain aivan uskomatonta. Laji on jotain aivan muuta kuin perinteinen juoksu. Jos puolimaratonilla tai maratonilla epäonnistuu, on maalissa yleensä korkeintaan puolta tuntia myöhemmin. Ei mikään iso juttu. Jos ultralla asiat menevät pieleen, reissusta voi tulla tunteja suunniteltua pidempi. Ja ne tunnit voivat henkisesti aivan käsittämättämän raskaita. Ja juuri siksi pitää ottaa järki käteen: keskeyttäminen on sallittua ja usein melko fiksua!

Juoksimme Arin kanssa ensimmäiset seitsemisen kilometriä, jonka jälkeen minusta tuntui siltä, että haluan lisätä vauhtia. Olin treenannut aavistuksen kovempaa vauhtia ja uskoin pystyväni pitämään sen. Näin teinkin.

Olin kisassa viidentenä ja jossain 9 kilometrin kohdalla tavoitin minua edellä juosseen Tomi Tuominiemen. Tomi kertoi myös haaveilevansa 9 tunnin alituksesta ja hänen edellinen ennätyksenä oli viime syksyltä, 9:40 Wihan kilometreilta Tampereelta.

Juoksin Tomin kanssa tästä eteenpäin. Kaikki sujui tosi mukavasti ja ajattelin, että juostaan nyt vielä iisisti ja nostetaan vauhtia sitten 50-60km jälkeen.
35 kilometriin asti juoksu oli uskomattoman kevyttä, mukavaa ja kaikki toimi.

Hetken päästä kaikki oli kuitenkin toisin: huomasin 35 kilsan kieppeillä, että vatsa alkoi hiukan pullottaa. Ylimääräinen nestekertymä! Tajusin, että nyt on syytä lisätä hiukan vettä ja pari suolatablettia. Pari kierrosta otin iisimmin ja tilanne alkoi pikkuhiljaa korjaantumaan. Juoksu kulki taas hyvin 42,2 km:n eli ekan maratonin jälkeen.

Tässä välissä näin reitin varrella kovaa lähteneet Jyrki Kukon ja Kari Rannan. Molemmilla heilläkin oli tänään jostain syystä vaikeaa. Heillä oli  myöskin vatsavaivoja ja imeytymisongelmia.

Kari joutui jopa kävelemään tuossa vaiheessa.

Kaikki meni itsellä taas melko hyvin, kunnes 50km tuli täyteen. Sama ongelma, mutta nyt vielä isompana. Vatsa pullotti ja järjetön pyörrytys iski päälle. Energia ei mennyt siis yhtään perille!
Seurasi rumba Annin kanssa; vuorotellen vähän kofeiinia, suolaa ja inkivääriä. Välillä saatiin hetkellinen apu, mutta ei vaan juoksu lähtenyt käyntiin. Jossain 55 km:n kohdalla Ari pelmahti huoltoalueelle samaan aikaan kanssani. Hänelläkin oli vaikeaa. Hän oli luovuttamassa kisaa, mutta Anni meni puhumaan hänet ympäri jatkamaan! Päätimme lähteä yhdessä matkaan.

Yksi kierros meni oikein mukavasti. Sitten sama ongelma, taas! Päätin koittaa vielä hetken, mutta oma pelini alkoi olemaan pelattu. Pääsisin toki maaliin, mutta aikani tulisi olemaan päälle 10 tuntia ja kävelyä olisi luultavasti luvassa ja samoin riski siitä, että kisasta palautumiseen menisi paljon aikaa.

N. 60km kieppeillä tein itse vihdoin ratkaisun. Jättäisin kesken.
Mieliala oli ristiriitainen. Olin silti tyytyväinen, että olimme lähteneet reissuun. Kisa oli hyvin järjestetty ja viikonloppu oli mennyt muutoin todella mukavasti. Täytyy muistaa, että itse kisa on aina kuitenkin vain osa kisareissua. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta itselleen pitää olla armollinen ja ymmärtää nauttia elämässä kaikesta muustakin. Olin myös tutustunut hiukan paremmin jälkeen muutamaan uuteen ihmiseen.

Mikäköhän oli syy sitten? Niitä saattoi olla useita. Tällä kertaa yritin lähteä matkaan liian tyhjällä kropalla ja sillä ajatuksella, että energia imeytyisi paremmin. Energiaa taisi olla kehossa ennakkoon kuitenkin liian vähän.
Isoin ongelma taisi kuitenkin olla vain päivää ennen loppunut antibioottikuuri. Se luultavasti vei suorituskyvyn ja energian imeytymisen.

Miten muilla meni sitten? Jyrki voitti kisan ajalla 8:41. Joensuun oma poika, kolmantena pitkään roikkunut Tomi Ronkainen juoksi toiseksi ajalla 8:41 ja Kari Ranta tippui alun kärkisijalta kolmanneksi, ajalla 8:48- mutta veti komeasti loppuun kuitenkin! Uskomatonta oli se, että loppua kohden Lindstenin Ari tsemppasi valtavasti ja nosti itsenstä neljänneksi ja ajalle 9:39. Tomi Tuominiemi hiipui hiukan loppua kohden ja sai ajan 9:41. Viimeinen maaliintullut Sami Nummela taisteli itsensä maaliin ajalla 13:55. Näissä peleissä erot ovat välillä todella suuria! Mutta jokainen maaliintullut on voittaja ja jokainen matkalle lähtenytkin on vähintäänkin yhtä kokemusta rikkaampi!

Huomenna juostaan Paavo Nurmi- maraton, jossa toimin 3:15 jäniksenä ja vedän sinkkulenkin. Päivästä tulee varmasti upea! Täytyy palata pian ja kertoa kesälomani siisteistä, mutta levottomista alppisuunnitelmista!

 

Kommentoi (6)
image

2

Juoksu ja filosofia ovat aina kuuluneet vahvasti yhteen. Ainakin näin on siis minun elämässäni. Miksi mä juoksen tässä vielä? Mitäs minä miettisin seuraavaksi? Milloin saan ruokaa seuraavan kerran? Mikä on elämän tarkoitus? Voiko juoksu oikeasti tuntua hyvältä? Miksi pistää? Miksi sattuu? Miksi ei satu?

Toissaviikonlopun viimeistelyjuoksu oli mielenkiintoinen. Ohjelmassani oli 50km vauhtiharjoitus huomenna, eli 11.6. juostavaan Suomi-juoksuun, jossa ratkotaan mm. 100km Suomenmestaruudet tänä vuonna. Tavoitteeni oli treenata rentoa kisavauhtista juoksua, hiukan pienemmällä energiamäärällä kuin kisassa- ja myöskin testailla mitä se mahtaisi olla. Suunnitelma oli selvä: juoksen huoltoreppu selässä 8km päähän Kaarinan yleisurheilukentälle, jossa juoksen loppukilometrit tiukasti kelloa katsoen ja kaikki putkeen.

Lähdin juoksemaan ja fiilis oli mieletön. Aiemmin keväällä olen kertonut tunteesta, että hengitän tulta tänä kesänä. Tunne oli vahvistunut. Minusta tuntui tämän lisäksi siltä, että tahdonvoimani kasvaessa kuntoni myötä, olin saanut jotain muuta lisäksi. Minusta tuntui siltä, kuin silmistäni sinkoilisi lasersäteitä ja juoksen loputtomasti lasersäteiden osoittamaan suuntaan.

Asioilla on kuitenkin pahana tapana muuttua mielenkiintoisimmiksi ja elämä monella tapaa kiharaisemmaksi. Juoksin ensin Kaarinan kentälle ja siellä samantien ekan kympin täyteen.

Olimme sopineet sunnuntaille kuvaussession Sami Vaskolan eli instagramissa @masterdreamerin kanssa.
Suunnitelmat kehittyivät siihen suuntaan, että sovimme jo näkevämme lauantaina ja että tietysti juoksuttaisin häntä siinä samalla. Soittelin Samille ja hän olikin kuitenkin Turun keskustassa ilman autoa, joten suunnitelmaan piti tehdä hiukan muutoksia. Lähdin tietysti juoksemaan Paavo Nurmi- stadionille reppu selässä. Vauhti pysyi edelleen oikein mukavasti. Helppoa, repusta huolimatta!

Samin kanssa aloitimme lähes välittömästi keskustelut elämästä, treenaamisesta ja keskiverto suomalaisten ja monen muun kansan luonteesta. Kävi ilmi, että meillähän oli melkoisen samanlainen ajattelumalli. Molemmille meille myöskin sopisi oikein hyvin tasainen 35 asteen lämpötila ympäri vuoden. Hänelle se tosin on arkipäivää omilla reissullaan, itselle harvinaista herkkua.

Treeni jatkui Turun jokivarteen Halistenkoskelle ja myöhemmin Annin tultua linnalle. Välillä juostiin Vauhtisammakolle ja taas takaisin radalle. 30-40 km oli vähän hitaampi pätkä, mutta sen jälkeen nostin vauhdin takaisin tavoitevauhtiini. Vauhdista en kerro sen enempää, mutta kuntoni tuntuu vihdoin vaikean alkuvuoden jälkeen olevan aivan uudella tasolla.

No, mikä elämässä on sitten tärkeää? Mitä enemmän asiaa pohdin, palaan aina samaan ajatukseen: omien unelmien toteuttamiseen ja mahdollisimman aktiiviseen ja terveeseen elämäntapaan. On myös erittäin tärkeää löytää kumppani, joka tukee tässä.

Sunnuntain kuvauksissa sitten kävikin pikkupikku ongelma. Pidin uusia, itselleni liian pieniä kenkiä jalassa vartin. Tuloksena armottomat ja uskomattoman kivuliaat rakot molempiin jalkoihin. No, ajattelin, että tuohon on vain rakko, ei sen niin väliä. Sitten tiistaina rakon kipu vaan yltyi ja jalka alkoi turpoamaan iltaa myöden ajaessani Turusta Helsinkiin. Jalka turposi niin paljon, että jouduin ottamaan kengän pois siitä, enkä pystynyt enää astumaan sillä lainkaan. Epäilin akillesjänteen tulehdusta ja hoidin sitä samalla tavalla. Turvotus laski hiukan jäällä, mutta suurin turvotus kuitenkin jäi.

Parin päivän päästä menin lääkäriin, kun hierojani suositteli. Kyseessä olikin bakteeritulehdus, joka oli päässyt rakosta kehoonI! Ei muuta kuin viikon antibioottikuuri, niin että se päättyisi juuri 1,5 päivää ennen kisaa.

Tänään, perjantaina, on ollut ensimmäinen päivä ilman antibiootteja. Jalka tuntuisi olevan täysin kunnossa ja nyt on ainakin vähän enemmän  lepoa alla kuin normaalisti ennen kisoja. Lähdetään varovasti matkaan ja katsotaan mitä tapahtuu!

Palaan filosofiaan vielä myöhemmin tarkemmin, lukijoideni kiusaksi, jos ei muuten!

Processed with MOLDIV
Processed with MOLDIV
Kommentoi (2)

2

image
Eli tarina siitä, mitä Vauhtisammakon juoksukoulun porukka oikein touhuili Kokkola Ultra Runilla.Tällä kertaa oma suoritus oli kaikkea muuta kuin yksilösuoritus. Kisamme päätavoite oli juosta viestiä mahdollisimman pitkälle 24h viestissä.  Joukkueen koon voi itse valita väliltä  2-8 juoksijaa.

Meillä oli kisassa mukana Vauhtisammakolta kaksi joukkuetta, toisessa viisi ja toisessa myös viisi juoksijaa, joka täydentyisi kuuteen kymmenen jälkeen illalla.

Lähdimme paikan päälle kaveriltani lainaamalla vuoden ’88 matkailuautolla, jonka nimesimme Juha-88:ksi, Wilma-Alinan biisin mukaan. Matkailuauto kieltämättä toi tunnelmaa ja säästi jalkoja kummasti ennen kisaa.

Koska muita joukkueita tässä viestissä ei etukäteistiedon mukaan pitänyt olla, päätin tehdä joukkueistamme mahdollisimman tasaväkiset. Minun joukkueessa piti olla alusta loppuen viisi juoksijaa ja toiseen tulisi vielä illalla mukaan yksi,  Vauhtisammakon ohjaaja ja triatlonaari Mitja Kylliäinen Helsingistä.

Omassa joukkueessani oli lisäkseni Ilari Kolttola Espoosta, Päivi Loukusa ja Niko Janhunen Helsingistä sekä Miika Tupala Tampereelta. He ovat kaikki aktiivisia ja kovaa treenaavia Vauhtisammakon juoksijoita.

Toisessa Vauhtisammakon juoksukoulun joukkueessa oli kapteenina jo monta ultrajuoksua kolunnut Leif Vienonen Littoisista, Petra Poutiainen ja Teemu Tupala Helsingistä sekä Olli Huhtinen ja Jonas Heikkilä Turusta.

Numerolappuja hakiessa sainkin tiedon, että Kokkolalainen Liikevoima oli myös mukana 24h joukkuekisassa ja peräti 8-miehisellä joukkueella ! Järjestäjän edustaja oli sitä mieltä, että kyllä 8 pitää ehdottomasti olla jos haluaa tosissaan kilpailla voitosta. Tai sitten pitää vaan juosta kovempaa ja hyvällä taktiikalla, ajattelin, mutta jätin sanomatta.

Olimme ennakkoon laittaneet tavoitteeksi vähintään 300km ylityksen. Tavoite oli varsin kova, varsinkin siihen nähden, että tiettävästi suomalainen joukkue ei ole koskaan vielä juossut 24h enempää kuin 263,4 kilometriä, Kokkola Ultra Runissa vuonna 2014.
Totesimme kuitenkin itsellemme, että maailmanennätys yksilökisassa on 303 km. Eli kyllähän nyt viisi suomalaista ainakin riittää päihittämään maailman kovimman ultrajuoksijan, Yannis Kouroksen.

Päätimme ottaa taktiikaksi juosta kaksi kierrosta, eli n. 1,7km kerrallaan. Annoimme juoksijoille ohjeen lähteä alkuun 10-15s/ km omaa maratonvauhtia hiljempaa. Oma, mielestäni varsin maltillinen avausvauhtina oli 4:30min/km.

Jännitys kisaan oli kova. Olimme kovasti Leifin kanssa varoitelleet liian kovasta alkuvauhdista. Tästä huolimatta lähdimme leikkimielisesti heti kisaamaan ensimmäisen osuuden voitosta. Olipa upeaa päästä heti juoksukisan kärkeen.  Muut tulivat kaukana perässä!

Viesti jatkui tasaisena kärjen osalta ensimmäisten tuntien ajan. Kolmas viestijoukkue jäi nopeasti taaksemme ja syykin siihen oli selvä: he olivat valinneet taktiikaksi juosta n. 1-1,5h osuuksia kerrallaan.
Sillä taktiikalla näitä viestejä ei voiteta. Aiemmin olin nähnyt kansainvälisissä kisoissa Barcelonassa 3-6 joukkueen viestissä 270km tuloksen juoksun ja siellä oli vaihdettu juoksijaa n. 800m välein.
Monacossa juostiin myös vastaava joukkueviestiä lokakuussa 2015. Siellä paras joukkue juoksi 297km.

Tavoitteemme siis todellakin oli timantinkova! Haasteena vertailussa on se,  että minimiosuutta ei ole monessa viestissä standardisoitu. Yksi hyvä malli mielestäni olisi asettaa minimiosuus esim. 400 metriin, eli ratakierroksen mittaiseksi.

Muutaman tunnin kuluttua lähdöstä keskustelimme Leifin kanssa, että ei voi olla mitenkään järkevää molemmille joukkueille juosta samaa matkaa. Silloin joku juoksee omaan tasoonsa nähden liian kovaa ja joku liian hiljaa. Näinpä ollen päätin repäistä omalla osuudella.  Nostin vauhdin toisella kierroksella progressiivisesti 4:15min/ km. Leif päätti itse tiputtautua kyydistä, tietysti hän olisi siinä halutessaan pysynyt.

Tulevien tuntien aikana molempien joukkueiden vauhti pikkuhiljaa vaan nousi ja molemmat saivat hyvää itseluottamusta. Olimme molempien joukkueiden osalta reippaassa yli 300km vauhdissa 8 tunnin kohdalla.
Silloin tapahtui jotain yllättävää: joukkueeni jäsen Miika Tupala kertoi, että hänelle oli noussut kuumetta. Käskin hänen lopettaa juoksun heti, vaikkei kuumetta olekaan paljon. Näin pitkä rasitus kuumeessa olisi vaan kertakaikkisen valtava virhe omalle terveydellä. Sovimme, että myöhemmin juoksuun tuleva Mitja Kylliäinen tulisi hänen tilalleen kymmenen jälkeen. Juoksimme siis hetken aikaa neljällä juoksijalla.
Tästä huolimatta aloimme pikkuhiljaa saada hienoista etumatkaa, tässä vaiheessa ero oli kahden kilometrin luokkaa.

Tästä eteenpäin olimme molemmat mukana viiden juoksijan kokoonpanolla. Mitja aloitti kisan n. 22:30 ja toppuutteluista huolimatta päätti juosta heti ensimmäiset kierrokset vauhdilla 4min/ km. Yritin kovasti rauhoitella. Mitja lupasi hiljentää vauhtia 4:15min/ kilometriin.

Meillä oli myös ajatuksena ottaa hiukan unta vuoroissa- jo pelkästään siksi, että pystyisimme ajamaan autot takaisin Turkuun ja Helsinkiin. Menin itse nukkumaan puolen yön aikaan, kuten myös Päivi. Niko, Mitja ja Ilari menivät jatkoivat juoksua, nyt pääsosin yksi kierros kerrallaan. Mitja päätti juosta läpi yön, olihan hänellä sentään vähemmän juoksua alla kuin muilla. Oma nukkumavuoroni oli 4h sisältäen suihkut ja varusteidenvaihdot. Eli oikeasti n. 2,5h. Se määrä lepoa kuitenkin näytti auttavan valtavasti!

Heräsin klo 4:00 ja olo oli hämmentyneen palautunut! Vähän kofeiinia koneeseen ja radalle! Pari ensimmäistä kierrosta olivat odotetun jäykät, mutta tämän jälkeen päätin lähteä uhoamaan Mitjalle. Juoksin kierroksen aikaan 3:37, eli vain hiukan yli 4min/km. Tämän jälkeen kerroin Mitjalle, ettei hän millään pysty parempaan ja lisäsin vielä siihen, että pikkutytötkin juoksevat kovempaa. Mitja halusi kysyä, että oliko kyse pienikokoisista vai nuorista tytöistä. Kerroin, että molemmista ja näiden yhdistelmistä.
Mitja päätti täräyttää seuraavan kierroksen aikaan 3:23. Päätin yrittää pistää paremmaksi, mutta harmikseni aikani oli 3:24. Tämän jälkeen päätimme himmata hiukan ja jatkaa n. 4:15min/km keskivauhdeilla. Päivi juoksi tasaisesti 4:30 min/km kierroksia kanssamme. Välimatka toiseen joukkueeseemme alkoi kasvaa yöllä. Kahdeksalta aamulla, vuoromme loppuessa, olimme jälleen täysilukuiset ja toista joukkuetta n. 10km edellä. Laskimme, että jos jatkaisimme samaa vauhtia, meillä olisi mahdollisuudet juosta n. 322km ja toisellakin joukkueella vähintäänkin 300 km.

Päätimme kuitenkin nostaa pikkuhiljaa vauhtia. Mitään suuria ongelmia ei ollut. Välillä vatsaa turvotti joillain ja välillä hierottiin takareisiä auki. Vähän omituisempi ongelma ilmaantui minulle ja Nikolle samoihin aikoihin: vatsalihasten kalvo oli liian kireä ja esti kovaa vauhtia. Tässä vaiheessa teimme ratkaisun: huoltajaksemme siirtynyt Anni hieroi vatsalihaksiimme nestemäistä magnesiumia ja hieroi niitä samalla auki. Tämä auttoi selvästi. Tämän jälkeen päätin vaihtaa päälleni  2 kappaletta 2XU:n kompressiopaitoja päällekkäin. Tämä vei välittömästi kaiken kivun pois! Taidan jatkossa käyttää niitä kompressiotrikoiden lisäksi jokaisen kisan alusta loppuun.

Vauhdit nousivat pikkuhiljaa. Klo 10 aikaan aamulla oli enää kaksi tuntia jäljellä ja keskivauhtimme oli noussut jo 325 km mahdollistavaan tulokseen. Kysyimme järjestäjältä lupaa lyhentää osuuksiamme entisestään. Järjestäjä antoi luvan tehdä vapaasti mitä halusimme. Lyhensimme osuuden puoleen kierrokseen eli n. 430 metriin. Juoksimme tällä tunnin ajan ja vielä viimeiseen tuntiin jaoimme koko radan viidelle juoksijalle. Nyt juoksimme aivan täysillä! Eli keskimäärin n. 3min/km!

Viimeinen tunti oli henkisesti raastava, mutta palkitseva. Edelleen kehosta löytyi valtavia tehoja. Lopputulos oli käsittämätön 329km! Toinenkin joukkueemme juoksi kovalla loppukirillä huikean 312km. Kolmas joukkue ei myöskään ollut missään nimessä huono, Liikevoiman tulos oli 259km, joka olisi ollut ilman meidän tuloksia toiseksi kovin tulos tässä maassa juostuista 24h viesteistä, eli nytkin se menee tilastoissa neljänneksi!

Loppufiilikset olivat aivan mielettömät, vaikkemme heti todellakaan tajunneet kuinka kovan viestin olimme oikeasti juosseet. Olen kuitenkin vakuuttunut, että mikäli ensi kerta tulee, olemme valmiita juoksemaan entistä kovempaa! Molemmat joukkueemme toimivat aivan mielettömän hyvin ja osoittivat aivan mieletöntä henkistä voimaa.
Näitä viestejä pitää ehdottomasti saada lisää ja haastankin nyt julkisesti FMR:n ja Endurancen kisaamaan tästä kanssamme!

Palautuminen kisasta on ollut nopeaa, enkä ole koskaan saanut näin paljon nopeita, laadukkaita kilometrejä yhtä lyhyessä ajassa. Toisinsanoen, tämä oli aivan erinomainen treeni tulevia koitoksia varten!

Ja tapahtui siellä Kokkolassa paljon muutakin: Ystävämme ja treenikaverimme Noora Honkala teki uuden mielettömän ennätyksen 12h juoksussa, samoin Sanna Kullberg 6h juoksussa.
24h juoksussa syttyi uusi tähti suomalaisten ultranaisten keskuuteen:  hän juoksi huikeat 204,4km kilometriä, voittaen Littoislaisen Heli Lehtisen vain 400m erolla!

Miesten 24h kisassa Kokkolalainen Jan Lågland teki myös oman ennätyksensä voittotuloksellaan 224km, perässään tällä kaudella aivan uudenlaista kuntoa osoittanut Petri Welling tuloksella 221km.

Vaimoni Anni oli myös 24h kisassa, mutta hän joutui valitettavasti jättämään sen kesken lonkan virheasennon ja yläkropan totaalisen jumituksen vuoksi, joka heijastui valtavana kipuna juoksussa. Paikallinen hieroja ja osteopaatti Håkan Prest tuli lauantai-iltana kahdeksan aikaan kotoaan auttamaan Annia ja hän vielä jatkoi huoltoa seuraavana päivänä. Selvisi, että ongelma johtui alaselästä, jonka jumitus ja virheasento heijastui niin, että raajoilla oli 3cm pituusero. Käsittelyn jälkeen kipu loppui lähes välittömästi ja Annin mukaan pystyi taas hengittämään. Aivan upea ihminen ja huikea lihashuoltaja! Voin todella vain suositella! Menin itsekin heti kisan jälkeen hänen ”korjattavakseen”.

Joukkueemme Kokkolassa: (vas) Mitja Kylliäinen, Mikko Liukka, Ilari Kolttola, Päivi Loukusa ja Niko Janhunen.
Joukkueemme Kokkolassa:
(vas) Mitja Kylliäinen, Mikko Liukka, Ilari Kolttola, Päivi Loukusa ja Niko Janhunen.


Linkkejä:

Lisätietoa ”Juoksujumala” Kouruksesta:
https://en.wikipedia.org/wiki/Yiannis_Kouros

Kokkolan tulokset:

http://www.championchip.ee/en/results/91

Tuloksia maailmalta:

Monacon kisa
http://www.nofinishline.com/resultats/

Barcelonan kisa:
http://www.corredors.cat/24hores/

Kommentoi (2)
image

0
  1. Voimamantroja ja Kokkolan 24h kisaan valmistautumista

Hyvä ystäväni, kenialainen juoksija, William Kemboi aikanaan sanoi: ”this season I will breath fire!” nousujohteisella kevään harjoituskaudella.
Tämä on itselleni ollut todellinen voimamantra vuosien varrella. Kevät on juoksijalle upeaa aikaa, vaatteet vähenevät ja kelien puolesta haasteellisen talviharjoittelukauden jälkeen yleensä kunto alkaa nousemaan lupaavasti. Niin tälläkin kertaa. Halu treenata täysillä on kova, samoin valtava ilo siitä kuinka upealta ulkona näyttää ja kuinka upeaa on treenata shortseissa ulkona.
Vaaterumban ja pyykkirumban vähentyminen helpottaa elämää kummasti!

Toissaviikon ohjelma oli melko tehokas: keskiviikkoiltana juoksimme 4h kestävän Yöviestin Samppalinnan mäellä. Mukana oli tietysti renkaan vetoa, lihaskuntotehtäviä ja armotonta kisailua. Uskomatonta kyllä, oma joukkueeni vielä voitti tämän kisan!

Voimamantroja ja kovaa treeniä

Hyvä ystäväni, kenialainen juoksija, William Kemboi aikanaan sanoi: ”this season I will breath fire!” nousujohteisella kevään harjoituskaudella.
Tämä on itselleni ollut todellinen voimamantra vuosien varrella. Kevät on juoksijalle upeaa aikaa, vaatteet vähenevät ja kelien puolesta haasteellisen talviharjoittelukauden jälkeen yleensä kunto alkaa nousemaan lupaavasti. Niin tälläkin kertaa. Halu treenata täysillä on kova, samoin valtava ilo siitä kuinka upealta ulkona näyttää ja kuinka upeaa on treenata shortseissa ulkona.
Vaaterumban ja pyykkirumban vähentyminen helpottaa elämää kummasti!

Toissaviikon ohjelma oli melko tehokas: keskiviikkoiltana juoksimme 4h kestävän Yöviestin Samppalinnan mäellä. Mukana oli tietysti renkaan vetoa, lihaskuntotehtäviä ja armotonta kisailua. Uskomatonta kyllä, oma joukkueeni vielä voitti tämän kisan!

Perjantaina oli luvassa Santahaminassa Sandis VIP Trail, 14 km polkujuoksukilpailu. Lähdin matkaan kovaa ja pari ensimmäistä kilometriä ajattelin, että eihän tämä mikään paha reitti ole. Sen jälkeen kaaduin ensimmäisen kerran, kun kengännauhat tarttuivat maassa roikkuvaan oksaan täysin yllättäen. Siitä selvittiin toki nopeasti. Pian todellisuus alkoi kuitenkin tulla vastaan: 3 kilometrin osuus kuperaa rantakalliota. Maastokenkävalinta ei sittenkään onnistunut, nastat liukuivat kalliolla ja joka hetki sain olla varuillani.
Kallio-osuuden jälkeen aloin lisäämään vauhtia ja pikkuhiljaa huomasin, että aamiaiseksi nauttivani bulletbroof-mct-kahvi ei ehkä ollutkaan paras idea ennen juoksukisaa. Eli äkkiä puolessavälissä kohti Bajamajaa. Kierrosten välissä minua haastateltiin ja kommentoin jotain tyyliin : ” Ihanaa, mutta enpä ajatellut, että reitti olisi näin haastava!” ja ryntäsin Bajamajaan. Haastattelija heitti perään ” taisi haasteellisuus johtua jostain ihan muusta!” Tämä oli osittain ainakin totta! Seuraavalla kierroksella kaaduinkin oikein tyylillä kallioilla ja verikin hiukan lensi. Onneksi ei trikoot eikä sukat kärsineet. Loppuajaksi tuli hiukan alle 1,5h, eli ei todellakaan kummoinen tulos 14 km:lla. Normaalisti tuohon aikaanhan pitäisi huononakin päivänä päästä puolimaraton.

Lauantaina olikin luvassa sitten Lohjalla tutun ultra-triatlonisti-juoksijan Juha ”Jupe” Nurmelan tuparimaraton. Herätys 5:30 ja nokka kohti Lohjaa. Juoksimme, instailimme ja keppostelimme ultrakaverimme Noora Honkalan kanssa maratonin kevyesti neljään ja puoleen tuntiin. Tämän jälkeen syötiin hiukan ja jäimme keräämään hiukan lisää kilometreja. Mukavaa perusharjoittelua!

Viime viikolla yritin jo ottaa hiukan iisimmin ja viikonlopun pisin lenkkikin oli vain neljän tunnin autolla tuettu ultralenkki.

Lähiaikoina olen panostanut hiukan aiempaa enemmän kehonhuoltoon ja käynyt enemmän tai vähemmän säännöllisesti joogassa. Siitä on ehkä tulossa itselle jopa mukava sivuharrastus.

Tänä viikonloppuna juostaan 24h kilpailu Kokkolassa. Itse olen osana 5 hengen joukkuetta, joista yksi juoksee kerrallaan. Haastajana meillä on tänä vuonna Vauhtisammakon toinen kuuden hengen joukkue sekä paikallinen Kokkolan Liikevoima.Yritimme tehdä omista joukkueista mahdollisimman tasavahvat, jotta meillä olisi hiukan enemmän panosta kisaan. Kova propagandasota on tietysti pikkuhiljaa alkamassa.

Oikeasti meillä on tietysti yhteinen huolto ja tsemppaamme toisiamme mahdollisimman paljon. Ultrajuoksuun kuuluu toisten tsemppaaminen eteenpäin ja kamppailu yhdessä armotonta matkaa vastaan.

Onko 24h joukkukisa sitten ultrajuoksua? Kun 24 jakaa kuudella, saadaan yhden juoksijan osuudeksi vain neljä tuntia juoksua. Mikäli kisa järjestettäisiin niin, että kaikki juoksisivat oman osuutensa ja lähtisivät sen jälkeen huonoimmassa tapauksessa kisapaikalta pois ja jättäisivät muut oman onnensa nojaan, vastaus olisi ehdottomasti ei. Näin emme tietenkään toimi, vaan sen sijaan juoksemme pienen pätkän kerrallaan ja olemme jatkuvasti huoltamassa ja tsemppaamassa toisiamme. Näin saamme jaettua rasituksen mahdollisimman tasaisesti 24h ajalle. Suunnitelma on alkuun juosta n. 1,7 km pätkiä eli kahta kierrosta ja loppukisasta lyhentää juostava pätkä 864 metriin, eli yhteen kierrokseen. Haasteena on pitää jalat toimintakykyisenä. Puhumme siis ehdottomasti ultrajuoksusta!
Kokkolassa isoimmat kisat ovat 12h ja 24h yksilöjuoksut. Molemmista tulee tänä vuonna
erittäin mielenkiintoisia ja kovatasoinen, erityisesti jatkuvasti vauhtejaan nostavien suomalaisten naisten osalta. Vaimoni ja valmennettavani Anni Liukka osallistuu myös kisaan. Tällä kertaa meillä ei ole juurikaan tavoitteita,
koska joukkueen pyörittämisen lisäksi huolto tuskin tulee olemaan kovin laadukasta. Kisasta jännän tulevat tekemään mm. pitkän linjan kovat ultrajuoksijat Mari Toivonen Heli Lehtinen ja Jaana Thorström Turusta. Uusi kova haastaja on myös Ulrika Skraddar. Mikäli Annilla juoksu onnistuu normaalia heikommasta huollosta huolimatta, hän on ehdottomasti myös kovan luokan haastaja mitalikisaan.

Mutta ystävämme Noora Honkala saattaa myös hyvinkin juosta tapahtumassa uuden suomenennätyksen 12h juoksussa! Katsotaan ja jännätään! Hän saa kovan haastajan Teija Honkosesta, jolla on nykyinen ennätys hallussaan ja tehtynä vielä viime vuoden marraskuussa.

Entäs meidän joukkuekisamme sitten tulostavoitteet sitten? Viime vuoden paras joukkue oli juossut yhteensä 220km ja tapahtuman joukkuekisan ennätys on 263,37km. Barcelonassa vastaavassa 3-6 henkilön viestissä oli juostu viime vuonna 270km.Samassa Barcelonan kisassa juoksimme Annin kanssa pariviestissä 244km. Mikä siis tavoitteeksi? Yritämme tähdätä 300km:n juoksuun, katsotaan miten käy! Näitä viestejä on kovin harvassa ja kovinkaan monella ei ole niistä kokemusta.

Tällaisia vinkkejä päätin antaa joukkueemme jäsenille ennen kisaa:

Ruokavaliosta lisää ja muita käytännön vinkkejä:

Kirjoitan lisää tapahtuman aikana syömisestä ja vauhdin ylläpidosta.
Ultrajuoksussa on tärkeää löytää itselle sopiva ruokailurytmi. Ravinto imeytyy kehoon hitaasti ja on tärkeää, että keho pidetään pääosin hyvässä vireystilassa syömällä jatkuvasti pieniä määriä ja pidetään verensokeri tasaisena.

24h viesti eroaa normaalista ultrajuoksusta siinä, että rasitusta tulee suhteellisen vähän, mutta kuitenkin kohtuullisen usein.

Juoksun alkupuoli, eli 12- 00

On oleellista välttää liikasyömistä ja etenkin juomista.

Urheilujuomana meillä on hyväksi havaittu Northforce Extreme, jonka sisältämä suola auttaa myös muita ravinteita imeytymään.

Voi olla hyvä idea yrittää vältellä alkupuoli, eli n. 10-12 h ns. nopeaa energiaa, eli sokereita ja ottaa energia mahdollisimman luonnonmukaisista lähteistä suureksi osaksi. Esim. pähkinöitä, rusinoita yms. Syömässä kannattaa käydä päivällä, ruokailu suht kevyesti. Riisipitoinen ateria toimii itsellä erittäin hyvin.

Loppupuoli 00- 12

Loppua kohden keho pystyy hyödyntämään energiankulutuksen kasvaessa nopeaa energiaa paremmin ja paremmin. Eli paljon suklaata, karkkia, geelejä yms. Tässä vaiheessa ei pidä huumaantua kuitenkaan liikaa nousevasta verensokerista ja fiiliksestä, että mähän pystyn juoksemaan vaikka kuinka. Koska jos verensokeri nousee nopeasti ylös, niin se voi laskea entistä alemmas vielä nopeammin.

Ennen nukkumaanmenoa kannattaa syödä hiilihydraatteja hiukan enemmän, ehkä ottaisin kaveriksi myös hiukan rasvaa ja proteiinia verensokerin tasaamiseksi.

Muut ravinteet

Suolasta, magnesiumista ja kaliumista kannattaa huolehtia juoksun aikana. Lisää vinkkejä paikan päällä.

Muuta oleellista

Vältettävin asia paikan päällä on istuminen. Istuminen tappaa ja erityisesti ultrakisan kesken. Takareidet alkavat lyhenemään välittömästi. Yritä siis välttää istumista niin paljon kuin mahdollista. Makoilu ja seisoskelu ovat parempia vaihtoehtoja. Samoin pumppaavia venytyksiä kannattaa tehdä säännöllisesti.
Viikonlopusta tulee taatusti mielettömän jännä kokemus, eikä pelkästään kaverilta vuokraamani 80-luvun matkailuauton ja sen tuottaman reissuromantiikan vuoksi. Ultrakisat, niihin liittyvä pieni jännitys ja valmistautuminen tuovat elämään kyllä huikeita lisävärejä. Kävi miten kävi, viikonlopusta tulee epäilemättä upea kokemus!

Lisätietoja tapahtumasta:

http://www.kokkolaultrarun.fi/

Barcelonan 24h- kisa:

http://www.corredors.cat/24hores/resultats2015/24he3-2015_Final.htm

 

kok1

Kommentoi (0)
image

6

Heinäkuussa 2017 tulen olemaan aivan uudenlaisen haasteen edessä; kuukauden aikaan pitäisi juosta Suomen halki 1426 km (eli 356,5km/ viikko) Emme tietenkään mene aivan suorinta reittiä, vaan niiden kuntien läpi, jotka haluavat auttaa meitä matkan varrella.

Eilen olin mukana tapahtumaa koskevassa Projektijuoksijoiden (eli tapahtumaa järjestävän yhdistyksen) kokouksessa Espoossa Luukin kartanolla. Täytyy omasta puolesta sanoa, että järjestelyt ovat erinomaisessa vaiheessa jo ensi vuoden juoksua ajatellen. Uskon todella, että tästä projektista tulee huikea menestys. Minulla on vähän sama fiilis kuin muutama vuosi sitten Oxroad- ultralla. Oxroad- ultra oli upeasti järjestetty ultrakisa vanhaa Hämeen Härkätietä pitkin Turusta Hämeenlinnaan, eli 160km.

Tuohon kannatti todellakin lähteä rohkeasti mukaan. Sen jälkeen mahdollisuuksia tapahtumaan mukaan lähtöön ei enää ole ollutkaan. Tapahtuma ei nimittäin loistavasti järjestelyistä huolimatta ollut mikään kaupallinen menestys. Reissu oli itselleni todella rankka, mutta samalla myös uskomattoman hieno ja ainutlaatuinen kokemus.

Mutta tämä projekti on kunnianhimoisuudessaan jotain aivan muuta! Tästä reissusta epäilemättä tullaan kertomaan legendoja vuosia tämän jälkeen. Älä jää rannalle ruikuttamaan! Kerron tämän kirjoituksen loppupuolella, miten juuri sinä, rakas lukijani voit olla mukana reissussa ja/tai meitä tukemassa!

Ja mitä kaikkea siellä matkan varrella 1426:n kilometrin varrella onkaan? Mielettömästi elämyksiä, hyviä päiviä, rankkoja päiviä, ongelmia, niiden voittamista, uskomattomia kokemuksia ja aivan uudenlainen näkemys tähän kauniiseen maahan, jossa asumme.
Jotenkin vasta eilen koko hanke kristallisoitui minulle todella. Kyllä! Tätä minä todella haluan!

Tämänkaltaiset haasteet tekevät elämästä minulle elämisen arvoista. Treenillä pitää aina olla tavoite. Joskus se voi olla yhden kilometrin juokseminen, se voi olla vaikka olkapään kuntouttaminen tai maratonjuoksu. Mutta Suomen läpi juokseminen itsenäisyyden 100v juhlavuonna. Huikeaa!

Kokouksessa sain muuten myös kuulla, että vain viisi ihmistä on tähän mennessä tehnyt tämän matkan. On upeaa päästä tähän huimaan joukkoon! Nopein on ollut ultrajuoksulegenda Seppo Leinonen, joka on selvinnyt tästä peräti 11 päivässä!

Bonushaasteena minulla/ Vauhtisammakolla on myös toimia tapahtuman virallisena valmentajana. Tästä päivästä lähtien kaikki Vauhtisammakon ultralenkit tulevat olemaan varainkeruuta tätä tapahtumaa varten. Näistä tulee lisätietoa myöhemmin.

Siis mikä tapahtuma?

Nuorgam-Helsinki-juoksussa on kyse hyväntekeväisyydestä ja Suomen itsenäisyyden 100 vuoden juhlimisesta. Hyväntekeväisyydessä nousee kaksi myöskin itselleni hyvinkin tärkeää teemaa ylitse muiden: lapset ja nuoret sekä luonto. Kaikki tapahtuman tuotto ohjataan hyväntekeväisyyteen. Tämä ei ole bisnestä, vaan yhdistyspohjaista hyväntekeväisyystoimintaa.

Miten pääsen mukaan?

Juoksu kestää koko heinäkuun 2017 ajan. Mukaan voivat rohkeimmat ja hulluimmat tulla koko matkalle tai sitten voit tulla mukaan valitsemillesi etapeille. Myös huoltajia tarvitaan matkalla. On myös mahdollista yhdistää huolto ja juokseminen huoltajapareittain.

Sponsoriksi?

Etsimme tapahtumalle jatkuvasti sponsoreita. Kyseessähän on täysin uniikki, voittoa tavoittelematon juoksutapahtuma, jolla tulee taatusti olemaan valtava mediajulkisuus, erityisesti kesän 2017 aikana. Rahan lisäksi etsimme mm. majoitusta sekä ravintoa matkan varrella. Muitakin ehdotuksia varmasti otetaan vastaan.

Huoltajaksi?

Etsin itselleni henkilökohtaisia huoltajia (toki samalla huollat myös muita juoksijoita, jotka katsotaan paikan päällä) koko heinäkuun 2017 ajaksi.
Lähtökohtaiseksi etsin itselleni huoltajia viikko kerrallaan. Tarjoan huoltajilleni seuraavaa:

vaihtoehto 1: juokseva huoltaja, yhdessä huoltajaparin kanssa. Mahdollisuus juosta n. puolet ajasta ryhmän mukana (toki vapaa-ajalla lisää, jos vielä tuntuu siltä) eli n. 178,25km/ viikko. Ilmaiset bensat, urheilujuomat, majoitukset ja matkat. Tämän lisäksi huoltaja-paidat tapahtuman osalta sekä itse painattamani uniikit tapahtumapaidat yms. Vauhtisammakko-aiheista bonusrelettä (jota en vielä paljasta)

Vaihtoehto 2: yksittäinen pelkkä huoltaja. Ilmaiset bensat, urheilujuomat, majoitukset ja matkat. Tämän lisäksi huoltaja-paidat tapahtuman osalta sekä itse painattamani uniikit tapahtumapaidat yms. Vauhtisammakko-aiheista bonusrelettä (jota en vielä paljasta)

Voi myös olla, että tapahtuman puolesta pystymme tarjoamaan jotain muuta tämän lisäksi, se on vielä hiukan auki.

Vapaamuotoisia hakemuksia saa lähettää osoitteeseen mikko@vauhtisammakko.com
Kerro hakemuksessasi mm. haluatko juosta osittain, onko kyse huoltajaparin hakemuksesta vai yksittäisen huoltajan hakemuksesta. Kaikki kokemus huollosta katsotaan hyödyksi. Samoin kaikki kokemus lihashuollosta. Kerro toki myös mille ajalle haluat tulla huoltajaksi. Minulle helpoin minimiaika olisi luultavasti neljä erillistä viikkoa eri huoltajille. Toki saat tehdä myös hakemuksen koko ajalle, mikäli todella  haluat ja pystyt olemaan koko kuukauden mukana!
Mikäli et tule valituksi juuri minun tiimiini, ei syytä huoleen, tapahtumaan tarvitsemme muutenkin ison määrän huoltajia. Eli hakemusta sisään vain rohkeasti! (nyt on vielä hyvä aika tehdä avoimia, ei-sitovia hakemuksia)

Lähde rohkeasti mukaan! Tämä tapahtuma TULEE ONNISTUMAAN!

Lisätietoja tapahtumasta saat kätevästi:

1. Tapahtumasivu:

http://projektijuoksijat.fi/nuorgam-helsinki-juoksu-2017-4/

2. Tapahtuman Facebook- ryhmä:

https://www.facebook.com/groups/NuorgamHelsinkiRun2017/989819451112198/?notif_t=like&notif_id=1461514214784925

Ultrajuoksu.fi:n artikkkeli:
http://ultrajuoksu.fi/nuorgam-helsinki-juoksu-2017/

nuorgam- helsinki t t- ptaia ProjektiJuoksijat-YhdistysLogo

 

Kommentoi (6)

0
Screenshot
Screenshot

Elämän tarkoitus

Hetki on kestänyt edellisestä kirjoituksesta. Ei ihme, sillä tällä välin olen pohtinut elämän tarkoitusta.

Elämän tarkoitus on saavuttaa omat tavoitteensa ja pitää hauskaa matkan varrella. Elämän tarkoitus on tavata uusia ihmisiä ja luopua itsekkyydestä. Elämän tarkoitus on vapautuminen kehon vankilasta mahdollisimman kovan treenin ja mietiskelyn avulla. Ehkä elämän tarkoitus on myös jonkinlainen tasapaino. Elämän tarkoitus on pohtia elämän tarkoitusta. Mikäli unohdat pohtia elämän tarkoitusta säännöllistä, unohdat helposti suuntasi ja päämääräsi. Silloin tulet helposti onnettomaksi.
Elämän tarkoitus on löytää oma tarkoituksensa. Tässä muutamia teesejäni, jotka tulivat ensimmäisenä mieleen.

Tällä ja edellisviikolla pohdimme elämänkatsomustiedon tunneilla sekä oman luokkani kanssa elämän tarkoitusta.
Vastauksia ja mielipiteitä oli jälleen yhtä paljon kuin ihmisiä niitä tuottamassa. Elämän tarkoitus on ehdottomasti asia, jota tulee pohtia yhä uudelleen ja uudelleen. Oppilailla oli mielessä ykkösenä mm. luonto, rakkaus ja onnellisuus. Olin hiukan yllättänyt, kuinka monelle luonto nousi ykköseksi. Tämä on mielestäni erittäin positiivinen asia. Luonto on ehkä kuitenkin meille koko elämän perusedellytys, sillä toki ilman sitä meillä ei olisi koko elämää.

Ehkä kuitenkin tärkeämpää ihmiselle on miettiä elämän tarkoitusta omalla tasollaan. Mikä minun merkitykseni on? Mitkä asiat tekevät minut onnelliseksi? Mikä tekee elämästä mielekästä ja elämisen arvoista?

Luin muutamia artikkeleita aiheesta ja vastaan tuli –epäilemättä- varsin mielenkiintoisia ja minulle uusia näkökulmia.

Ihmisyystohtorit Timo Purjo ja Eevastiina Gjerstad pohtivat blogissaan asiaa mm. näin: ” Kysymys elämän tarkoituksesta voi tarkoittaa ihmisille monia eri asioita johtuen sanan tarkoitus monista merkityksistä. Asiaa on ehkä helpompi lähestyä pohtimalla tarkoituksettomuuden käsitettä. Sille voidaan antaa ainakin neljä erilaista merkitystä: 1) ”arvottomuus” – itse arvon puute, 2) ”päämäärättömyys” – elämä on ilman päämäärää tai sisältöä, 3) ”tyhjänpäiväisyys” – elämän sisällöllä ei ole mitään arvoa ja 4) ”turhuus” – elämällä on päämäärä, mutta maailma estää sen saavuttamisen. Jollain tavalla nämä kaikki neljä kietoutuvat varsin ongelmalliseksi vyyhdeksi tässä ajassa jossa elämme. Arvot eivät ole kadonneet minnekään, mutta vallitsevat arvostukset tässä itsekkyyteen ja toisia vastaan kilpailemiseen yllyttävässä maailmassa tekevät vaikeaksi niiden löytämisen ja noudattamisen. Tämä johtaa siihen, että yhä useampi kokee elämässään turhautumista ja koko elämänsä tyhjänpäiväiseksi.” (https://ihmisyystohtorit.wordpress.com/2011/03/12/elaman-tarkoitus-merkitys-ja-mielekkyys/)

Onkin ehkä hyvä asia pohtia elämässä myös niitä asioita, mitä ehdottomasti siihen ei halua. Tämä ei vielä välttämättä johda mihinkään, ellet osaa miettiä ikävän asian vastakohtaa. Meillä suomalaisilla on erinomainen taito löytää elämästä epäkohtia, mutta valitettavasti huomattavasti heikommat taidot korjata niitä. Elämme aikaa, jossa länsimaissa uskonnot ovat kuolemassa ja kyky uskoa suurempiin tarkoituksiin on todella koetuksella. Tämä saattaa heikentää elämänlaatua yllättävän paljon ja ilman, että sitä huomaamme. Ajaudumme elämässä liian helposti ns. suorittavaan autopilottivaiheeseen, emmekä enää pohdi sitä, miksi oikeastaan edes elämme.

Kiitollisuus on minulle elämässä tärkeä asia. Kiitollisuus on monessa uskonnossa sisäänrakennettuna mallina jo valmiiksi. Niin kristitty kuin muslimi kiittää iltarukouksessaan Jumalaa siitä, mitä on saanut elämältään. Todellinen uskovainen ymmärtää, että se mitä meillä on, ei ole itsestään selvää.

Muistin tänään elämääni vaikuttaneen kohtaamisen vuosien takaa. Vuosina 2001-2002 olin Keniassa opettamassa paikallisessa koulussa ja juoksemassa paikallisten juoksijoiden kanssa. Eräällä lenkillä tapasin miehen nimeltä Daniel. Danielin työ oli ajaa polkupyörällä leipää ja myydä sitä eteenpäin pieniin kyläkauppoihin. Työ oli melko haasteellista, koska se tapahtui Chepkorion kylässä ja lähiseuduilla, korkealla vuoristossa 2700-3000m korkeudessa, erittäin mäkisessä maastossa. Pyörä oli raskaasti poljettava, eikä siinä ollut jarruja. Daniel ei ollut käynyt kouluja, koska vanhemmilla ei ollut varaa siihen. Moni paikallinen huuteli hänelle ja piti häntä vammaisena. Mutta Daniel ei lannistunut. Hän oli onnellinen. Hänen elämällään oli tarkoitus. Minun oli pahuksen vaikea ymmärtää tätä. Tämä oli yksi kohtaaminen, joka muutti elämäni. Miksi Daniel oli sitten onnellinen? Ainakin hän oli terve! Ehkä juuri sairaus tai ylipaino saattavat estää monia ihmisiä elämästä sellaista elämää, mitä he ehkä haluaisivat. Jopa minunkin on kuitenkin vaikea kuvitella, etteikö onnellinen voisi olla, vaikkei pystyisikään liikkumaan tai olemaan kovassa kunnossa. Elämässä on kuitenkin niin

Miksi meidän pitää täällä länsimaissa jatkuvasti pohdiskella elämää ja miettiä elämän tarkoitusta ja silti kovin moni meistä ei ole koskaan onnellinen? Onnellisuusbarometreja on lukuisia ja niistä saatavat tulokset ovat välillä hyvinkin ristiriitaisia. Asiaa on hyvin vaikeaa mitata. Muutamia vuosia sitten muistan tutkimuksen, jossa väitettiin, että onnellisimpia ihmisiä maailmassa oli muutamat heimot Afrikassa, kuten esimerkiksi Masai- heimo ja sen lisäksi länsimaiset miljardöörit. Tätä tutkimusta en löytänyt enää mistään. Mikäli tulee vastaan, ottaisin linkin mielelläni vastaan!

Sen sijaan monissa tutkimuksissa nostetaan Sveitsi maailman onnellisimmaksi maaksi. Ei ihme, uskomattoman kaunis luonto ja maan valtavat palkat epäilemättä auttavat tässä. Sveitsissä myöskin liikunnan harrastaminen ja terveelliset elämäntavat näyttäisivät oman subjektiivisen visiitin perusteella olevan lähes kansallisvelvollisuus ja samalla myös ylpeys.

( http://time.com/3833081/happiest-people-world/ )

Mikä sitten on minun elämäni tarkoitus? Eniten minut tekee onnelliseksi se, että pystyn samanaikaisesti itse pikkuhiljaa juoksemaan pidemmälle ja kovempaa sekä samanaikaisesti valmentamaan ihmisiä kohti parempaa kuntoa. On upeaa saada itse tulosta, mutta on myös upeaa jakaa omastaan. On mieletöntä oppia jatkuvasti uutta ja tehdä asioita uudella tavalla. Elämään tuo myös uskomattomasti sisältöä ja tarkoitusta vaimoni, jolla on kanssani samoja tavoitteita.
Elämän tarkoitus ja kauneus, ne löytyvät sieltä matkan varrella.

Tärkeä asia elämässä on kuitenkin aiemmin mainitsemani asia, eli kiitollisuus. Olit sitten uskovainen, agnostikko tai ateisti, elämänlaatua huikeasti parantava asia on kiitollisuus ja sen harjoittelu. Se on helppoa. Mieti ennen nukkumaanmenoa muutama asia, joista olet kiitollinen elämässäsi. Minun on helppo miettiä niitä.

Minä olen kiitollinen siitä, että olen ehtinyt elämäni aikana näkemään niin monta erillistä todellisuutta, että osaan vihdoin arvostaa sitä mitä minulla on. Olen kiitollinen tekemistäni valinnoista ja niissä pysymisestä. Sokerin ja alkoholin poisjättäminen ovat parantaneet elämänlaatuani aivan uskomattomalla tavalla. Olen kiitollinen siitä valinnasta ja siinä pysymisestä. Olen onnellinen vaimostani ja rakkaudesta, jota koen joka päivä. Olen kiitollinen siitä, että olen 37- vuotiaana (hyvin pian 38- vuotiaana) monella mittarilla elämäni kovimmassa kunnossa ja että olen terve. Olen kuntouttanut itseni monta kertaa ja raivannut monia isoja esteitä. Olen ehkä löytänyt elämäni tarkoituksen, toki se saattaa muuttua ja siihen saattaa tulla uusia vivahteita vuosien varrella. Siitä olen erityisen kiitollinen. Olen myöskin kiitollinen siitä, että treeni on kulkenut lähiaikoina pitkästä aikaa pitkillä matkoilla erityisen hyvin ja tuleva juoksukausi voi hyvinkin tuoda aivan uudenlaisia tuloksia. Mistä sinä olet kiitollinen?
Lähteitä:

Elämän tarkoitus, merkitys ja mielekkyys
This Country Has the World’s Happiest People

Kommentoi (0)
image

2

Tämän vuoden alkuvuosi on ollut itselle jostain syystä huomattavasti normaalia vaikeampaa aikaa treenin suhteen kuin aikoihin. Vauhdit ovat olleet normaalia hitaampia ja flunssakin kaatoi pariksi viikoksi.

Pääsiäisen juoksusuunnitelmaa hiottiin muutaman viikon ajan. Neljä päivää lomaa, joka olisi tietysti syytä käyttää mahdollisimman nautinnollisella tavalla- eikö totta! Päätimme Annin kanssa, että kaksi päivää juostaan lähes aamusta iltaan ja kaksi päivää levätään ja tehdään muita asioita. Jännitin juoksuja paljon ja mietin, miten kuntoni kestää. Keväällä tavoitteena olisi toivottavasti pärjäillä 100km juoksussa, ja vielä ei ole näyttänyt kovin lupaavalta, valitettavasti. Viime vuonna olin neljäs Suomi-juoksussa eli lajin epävirallisissa SM-kisoissa. Miksi siitä ei voi tehdä virallista? Ehkä joku voisi selittää tämän minulle! Siellä olisi jokatapauksessa kiva toki päästä mitaleille. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni jota varten nyt treenaan, on ehdottomasti ensi vuonna järjestettävä Nuorgam-Helsinki juoksu, jossa juostaan n. 40km päivässä kuukauden ajan. Treenimääriä pitäisi pikkuhiljaa nostaa, jotta saan kropan kestämään.

Pitkäperjantai oli ensimmäinen vapaapäivä ja silloin ajatuksena oli juosta etapeissa 10-15km osuuksia Sammatin kauniissa järvimaisemissa. Osuudet olivat 11, 14, 16, 10 ja 11km. Helppoa eikö? Ja yhteensä 62km.  Oppaana ja reittiguruna meillä oli ystävämme ja nykyisin myös työkaverimme, ultrajuoksija Noora Honkala.  Aamupäivällä juoksimme alkuun 11 ja 14km lenkit, joiden välissä kävimme Nooran mummolassa, jossa kävimme lenkkien välissä tankkaamassa energiaa ja ottamassa hiukan vettä mukaan kantoon. Tämän jälkeen meillä oli luvassa iltapäivän etapit; ensin 16km tuttujen mökille, sieltä Lahnajärven legendaariselle kahvilalle. Palvelu oli hyvää ja varsin asiallista, jopa hikisille ja haiseville ultrajuoksijoille – jotka ostivat lähinnä kokista ja suklaata.
Lopuksi juoksimme vielä Lahnajärveltä mummolalle. Ainoa haaste oli jäiset tienpinnat sekä mäkinen maasto. Se ei ketään meistä lannistanut, vaan kaikilla meni mukavasti. Vauhti oli 6-6:15/min/km luokkaa.  Tähän oli mukava ottaa vielä saunat päälle. Täyttä elämää!

Juoksu oli siis pitkästä aikaa upean helppoa! Kropassa oli paljon energiaa ja energia tuntui myös imeytyvän loistavasti. Päivästä jäi upea fiilis. Pitkästä aikaa minusta todella tuntui siltä, että uskon itseeni ja tuleviin tavoitteisiin.
Lauantai meni mukavasti palautuessa ja venytellessä – ehdittiin jopa ulos syömään todella pitkästä aikaa.

Sunnuntain suunnitelma oli vielä rajumpi. Tällä kertaa meitä oli viisi mukana ja huoltoauto.  Ajatus oli se, että yksi ajaa huoltoautoa eteenpäin ja sillä välin neljä muuta juoksevat eteenpäin. Omalla tauolla voi tietysti myös kätevästi tankata. Mukana olivat myös Annin ja Nooran lisäksi naapurimme, ultrajuoksija Leif Vienonen sekä aloitteleva ultrajuoksija Joonas Niemi. Tavoitteena minulla oli 80km. Muilla oli tavoite päivän kunnon mukaan.
Lähdimme Turun keskustasta juoksemaan jokivarren kautta kohti Turun Linnaa ja sieltä eteenpäin kohti Raisiota. Aurinko paistoi ja sää oli uskomattoman upea. Itsellä oli mielettömän hyvä juoksufiilis ja muut yrittivät rauhoitella, etten juoksisi kovempaa kuin ennalta sovittua 6min/km vauhtia. Tämän oli tarkoitus kuitenkin olla rauhallista määräharjoittelua. Juuri 6min/km on itselle pidemmille ultralenkeille hitain mahdollinen vauhti, koska hitaammassa vauhdissa lantio ei tahdo pysyä riittävän ylhäällä ja siksi se alkaa jumittamaan kehoa melkoisesti.

Ensimmäinen välipysähdys olisi Raision jälkeen Naantalin kylpylän kieppeillä. Osa porukasta halusi käydä Naantalissa myös kaupassa ja täydentää energiavarastojaan. Sinne mennessä oli ensimmäiset 20km takana. Anni sanoi, että ensimmäiset 20km oli hänelle hankalat. Keho ei oikein tuntunut aukeavan perjantain jäljiltä. Muut päättivät käydä minun ajovuorollani moikkaamassa Muumeja Naantalin Muumimaailman huudeilla. Sillä välin ajoin huoltoauton Kuparivuoren sillaan lähistölle ja juoksin vastaan Naantalin satamaan. Naantalin satamasta löytyikin hieno katu, nimeltään ”rakkaudenpolku”, jossa tietysti meidän oli pakko ottaa kuva Annin kanssa. Kumma juttu, rakkaudenpolku alkoi lähes pystysuorana ylämäkenä merenrannalta rinteeseen. No, myötä- ja vastamäissä… vai miten se menikään!

Naantalista jatkoimme Luonnonmaan saarelle, juoksimme presidentin kesäpaikan porttien ohitse ja jatkoimme matkaamme. Seuraava etappi oli Taattisten järvi lähellä Merimaskua. Päätimme jättää huoltoauton hetkeksi paikallisen Loimulohi- myyntipisteen parkkipaikalle ja juosta yhdessä n. 10km lenkin järven ympäri. Tässä vaiheessa myös pidimme yhteisen tankkaustauon. Nyt matkaa oli keskimäärin n. 25km kasassa. (meille kertyi toki matkaa hiukan erivauhtia, koska ajovuorot harvoin menevät aivan tasan). Nyt Annikin sanoi, että juoksu alkoi aueta hyvin. Matka järven ympäri sujui mukavasti ja meillä oli mukavasti jo 35 kilsan kieppeillä matkaa yhteensä. Seuraava etappi oli Velkua ja aloimme miettimään, että olisipas kiva päästä syömään jonnekin jotain pientä siinä puolivälin kieppeillä. Esim. salaatti olisi täydellinen. Tsekkailimme karttaa ja googlettelimme ravintoloita. Päätimmekin suunnata Livonsaaressa sijaitsevaan Teersaloon, jossa on Teersalon Lossin lähellä kaksikin ravintolaa ja kyläkauppa. Päätimme suunnata sinne. Matkaa olisi n. 20km. Matka Teersalon ei ollut helppo; Sekä Velkua että Livonsaari olivat jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Eli ne lisäsivät aikalailla haastetta ! Noviisimme Joonas alkoi kärsiä juoksijan polvesta näillä kieppeillä. Joonas ja Leif päättivät ottaa jo hiukan enemmän ajovuoroja. Lopulta pääsimme Teersaloon, itsellä mittari näytti, että 50km oli kasassa. Teersalossa kaikki oli kiinni! Valtava pettymys! Joonaksen polvi alkoi todella hirttää kiinni ja Anni päättikin tehdä kevyen kenttähieronnan, jotta polvi kestäisi vielä loppumatkan. Joonas haluaisi vielä juosta ja tehdä oman ennätyksensä.
Päätimme hypätä autoon ja ajaa osan matkasta takaisinpäin ja syödä hyvin omia eväitä samalla. Päätimme soittaa Livonsaaressa sijaitsevaan leirintäkeskukseen, Livonsaari Campingiin. Kysyimme olisiko heillä jotain kioskia tai edes vessoja auki. Kioski oli kiinni, mutta vessat auki. Emme kuitenkaan saaneet lupaa käyttää vessoja, vaikka tarjosin tästä heillä rahallista korvausta. Ilmeisesti emme olleet riittävän karavaanareita heidän makuunsa.

Päätimme jalkautua pian Velkuaan ja jatkaa matkaa jälleen juosten. Velkuan puskat heiluivat, toki olimme varautuneet myös omalle vessapaperilla. Olisihan vesivessa ollut tietysti meillä aivan liikaa luksusta! Jo parinkymmenen kilometrin automatkan jälkeen jalat olivat meillä kaikilla melkoisin jäykkinä. Eka kilometri oli paha, mutta pikkuhiljaa sen jälkeen juoksu alkoi taas onnistua.

Matka jatkui kohti Askaista ja haaveilimme edelleen ”oikeasta ruuasta” energialisien, urheilujuoman, pähkinöiden, suklaan ja hunajan lisäksi. Eipä sielläkään ollut mikään auki! Jatkoimme Askaisista Lemun kylän kautta kohti Maskua.

Lemun kylässä Leif pysäytti meidät ja kertoi googlettaneensa, että muutaman kilometrin päässä olisi ”Kumputien Grilli” Kustavien varrella ja se olisi vielä puoli tuntia auki. Nälkä oli kieltämättä! Hyppäsimme autoon ja pääsimme grillille! Ilo oli melkoinen! Grilli oli kyllä haaste- mitä sieltä oikeasti voisi syödä ja minkä keho voisi sulattaa? Päätin itse tilata paneroidun kanapihvin. Se tuntui olevan vielä riittävän kevyt, mutta kuitenkin sellainen, että siitä saisi energiaa pitkäksi aikaa. Joonas tilasi ranskalaiset ja kuittaili minulle asiasta. Itsellehän ranskalaiset perunat ovat viimeisiä asioita maailmassa, jota pistäisin suuhuni. Keholla on muutenkin vaikeuksia sulattaa niitä. Toisaalta, niistä ainakin saisi suolaa ja energiaa. Jollain ihmisillä tämä voi kyllä varmasti toimia ultralenkillä.

Itsellä oli tuossa vaiheessa hiukan yli 60km kasassa. Ja matka jatkui taas! Jälleen, tauon jälkeen jalat olivat aivan jumissa, mutta pikkuhiljaa ensimmäisten kilometrien aikana ne kyllä vertyivät. Pian kuulinkin armotonta hihkumista takaani. Joonas siellä huuteli ”enkat, enkat!”. Johon tietysti kommentoin ”mitä, alkoiko sulla menkat?” Joonas oli juuri ylittänyt 60km ja juossut pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Pikkuhiljaa hänellä alkoi myös jalka toimia paremmin ja hän ymmärsi pääsevänsä vielä pidemmälle.

Matku jatkui Lemusta Nousiaisten kautta kohti Maskua ja Maskua lähestyessä saimme pientä lisähaastetta jälleen mäkisestä maastosta. Tämä ei tietty meitä hidastanut! Olin hiukan kilometreissä Annia ja Noora jäljessä, kun olin ottanut Naantalissa ja Turussa pari pidempää ajopätkää. Oma fiilis oli hyvä ja sovimme, että loppumatkasta en enää tarvitse kuin vähän lepoa, mutta sen sijaan muut voivat ottaa lepoa vähän enemmän, niin pääsen omaan tavoitteeseeni. Pääsimme Maskuun, ohitimme Maskun kirkon ja Maskun kalustetalon. Jatkoimme pientä Piuhantietä kohti Raisiota. Joonas, jonka lapsuudenkoti oli Raisio, tuuletteli kovasti Raisio- kyltillä, jonka liepeillä hän saikin päivitettyä oman juoksuennätyksensä 70 kilometriin.

Tässä vaiheessa itsellä oli enää muutama kilometri jäljellä. Muut alkoivat olemaan jo tyytyväisiä tavoitteisiinsa ja sain luvan lisätä vähän tahtia. Kolmen viimeisen kilsan aikana nostin tahdin pikkuhiljaa 6min/km vauhdista 5:30/ min/km vauhtiin ja lopussa 5min/km vauhtiin. Noora vielä lähti tsemppaamaan paria vikaa kilometriä kanssani. Tuntui itse asiassa erittäin hyvältä ja jalkoja avaavalta nostaa vauhtia loppuun. Kuinka sattuikaan, noin kilsa ennen maalia Kumputien grillin meitä palvellut myyjä sattui olemaan matkan varrella ja kysyi miten ruoka oli sulanut. Hyvin oli! Uskomatonta asiakaspalvelua!

Olimme valmiita n. kilometri ennen Raision keskustaa ja sieltä lähdimme huoltoautolla yhdessä ajamaan. Tunnelma oli huikea! Joonaksella oli oma ennätys takana ja meillä muilla todella mukava ja hyvä treeni oli erittäin onnistunut. Näin pitkissä treeneissä, kuten ultrajuoksussa monesti, saattaa olla monenlaisia ongelmia – varsinkin tauon jälkeen. Kaikkien riemu oli suurta ja oli tietysti upeaa jakaa ilo Joonaksen uudesta ennätyksestä.

 

Linkkejä:
Suomi-Juoksu
http://suomi-juoksu.fi/index.php

Suomi- Nuorgam- juoksu
http://ultrajuoksu.fi/nuorgam-helsinki-juoksu-2017/

Lahnajärven kahvila

http://www.ykkossanomat.fi/lahnis-on-avoinna/

Ja loppuun vielä kuvia reissuilta:

 

 

 

image image image image image image image image image image image image image image image image image

Kommentoi (2)